Hassu kausi minulla menossa.
Olen poikkeuksellisen tunteellisella päällä. Tuntuu että herkistyn vähän kaikesta, siis positiivisessa mielessä, onnesta ja tyytyväisyydestä.
Otetaan esimerkiksi vaikka tämä Grand Designs-jakso (koko sarjahan on yksi parhaista rakennus/sisustusohjelmista koskaan): http://www.katsomo.fi/?progId=235367. Celian ja Dianan taloprojektista kertova jakso oli kokonaisuudessaan yhtä hyväntuulisuutta. Tulin niin hyvälle mielelle tästä kokeellisesta rakentamisesta sekä rakennuttajien ja rakentajien yhteistyöstä. Mutta ennen kaikkea herkistyin näiden kahden naisen puolesta. He vaikuttivat niin onnellisilta ja tasapainoisilta yhdessä. Kuinka rohkeita he ovatkaan aikanaan olleet, kun ovat seuranneet sydäntään ja asettuneet elämään ihmisen kanssa jota oikeasti rakastavat (luultavasti välittämättä mitä muut puhuvat). Heitä huokuin se ajatus mikä jokaisella pitäisi olla. Elämä on tässä ja nyt, siitä pitää nauttia sellaisena kuin se on. Ja tuntui että nämä naiset nauttivat ja arvostivat myös toinen toisensa onnellisuutta. Vieläkin meinaa tulla kyyneleet silmiin kun palaan miettimään jaksoa.
Ja ei, tunteellisuuteni ei johdu siitä, että olisin mahdollisesti raskaana (ärsyttää, koska tämä kortti vedetään heti esiin jos selittää miten olo on erilainen kuin ennen)...
Muita vastaavia herkkyyshetkiä ovat aiheuttaneet muun muassa:
- Hetki kun tajusin kuinka paljon voin työlläni vaikuttaa lasten ja nuorten hyvinvointiin, varsinkin niiden jotka eivät sovi peruskoulumuottiin. Usein kyse on muutamista kauniista kannustavista sanoista ja ymmärryksestä. Voi sitä ilmettä lapsen kasvoilla, kun juttelet hänen kanssaan siitä onko hänellä vaikea jaksaa keskittyä 45 minuuttia paikallaan. Ja voi sitäkin ilmettä kun hän saa omin sanoin kertoa miksi se on hänelle vaikeaa. Lapset osaavat kyllä, he kaipaavat vain ymmärrystä ja anteeksiantoa, toimintaa. Opettajalla on hirveä valta vaikuttaa lapsen hyvinvointiin (vaikka päävastuu onkin tietenkin aina kotona). Välillä tuntuu että opettajat eivät edes yritä asettua lapsen tilalle, ymmärtää asioita hänen näkökulmastaan. Siitäkin tuossa yksi kotimatka kyynelehdin, kun tajusin että minulla on luonainen halu ajatella asiaa lapsen kannalta. En väitä että olisin Jeesus ja kaikkitietävä, tai etten tekisi koskaan virheitä, mutta yritän. Välitän aidosti niistä ventovieraista lapsista, niistäkin, jotka ovat välillä maailman ärsyttävimpiä. Ymmärrän että he ovat lapsia, osittain ympäristönsä uhreja ja aikuisten tehtävä on opettaa heidät elämään ja löytämään paikkansa maailmassa juuri sellaisina kuin he ovat. Ei peruskoulu sovi kaikille luonnostaan, ei se siltikään tarkoita, että he olisivat huonompia tai tyhmempiä kuin muut. Koulun tehtävä on löytää kaikista heidän vahvuutensa...
- Viikonloppuna herkistyin siitä, kun kuulin vanhempieni nauravan keskenään. Sekin oli jotenkin todella mieltä lämmittävää!
- On myös jotenkin todella ihanaa kuinka innostuneita ystäväni ovat taloprojektistamme... :)
Toivottavasti voin lähipäivinä kertoa lisää onnellisista hetkistä.
Nyt töihin ja sitten talolle tarkkailemaan kuntotarkastuksen suorittamista! Jännää!
3 kommenttia:
Minä melkein herkistyin lukiessani tuota juttuasi: voi kunpa kaikilla pikku koululaisilla olisi tuollainen ope. Ja uskon, että suurin osa opettajista onkin, mutta on toisenlaisiakin.
Vanhempien ihmisten onni on joskus liikuttavaa - itse liikutun aina, kun näen esim. kaupungilla vanhan pariskunnan kulkevan käsi toisensa kädessä.
Upeaa syyspäivää sinulle!
Kiitos.
Uskon itsekin, että suurin osa opettajista on pohjimmiltaan juuri sellaisia että tavoittelevat tilaa jossa pystyisivät tekemään lapsille hyvää. Harmi että isot luokkakoot tuovät niin paljon töitä, ettei opettajat ehdi herkistymään lapsen viereen kunnolla. Mutta onneksi nykyään integroinnin myötä näyttää sille, että kaksoisopettajuus lisääntyy. Se onko siinä mitään järkeä (eikö olisi järkevämpää suoraan pienenpää luokkakokoa???)... mutta ehkei tämä nyt enää pahemmaksikaan mene (ei saisi mennä).
Onnea talotarkastukseen :)Toivottavasti ilosten tunnelmien aiheita piisaa lisää :)
Lähetä kommentti