maanantai 27. tammikuuta 2014

Tahtoo töitä...

Sanoo ihminen, jolla on työsopimus voimassa heinäkuun loppuun. Siitä huolimatta olen ollut jotenkin lamaantunut, minulla on ollut ihan liikaa aikaa murehtia, ihan turhia asioita. Ja flunssan tapainenkin päätti vielä tulla vaivaksi, avantouinninkin jouduin jättämään väliin. Sen viikkojeni ilon.


Olen kärsimätön luonne. Haluaisin tietää jo syksystä. Olen muutamaan paikkaan soittanut ja kysellyt, mutta eihän kukaan nyt vielä syksystä tietenkään mitään voi tietää. Totesin että ehkä vielä aika hillitä itsensä. Eihän sitä tiedä, vaikka nykyinen työni vielä jatkuisi. Mutta haluaisin uutta, enemmän haastetta, tai ainakin enemmän tunteja (=täyden palkan). Ei ole eläkkeelle jääviä, raskaana olevatkin ovat vasta pamahtaneet paksuksi eivätkä itsekkään tiedä siitä vielä mitään. :D Pitäisi jaksaa pari kuukautta vielä odottaa. Hohhoijaa. Ja paljon pidempäänkin. Rahaa ei ole, uusia ei palkata... ole tässä nyt optimisti sitten. Ja tietyllä tapaa minä olenkin. Mutta...

Olen niin huono odottamaan. Haluan vakituisen (tai ainakin määrittämättömän ajan jatkuvan) työn, haluaisin päästä suunnittelemaan työtäni pitkäjännitteisesti. Haluan jotain pysyvyyttä, säännöllisyyttä.


Ensin olin monta vuotta hukassa sen kanssa, mitä haluan elämältäni, missä työssä olisin onnellinen ja hyvä. Nyt kun se työ on löytynyt, pelkään etten koskaan saa pysyvää työtä, vaan että joka kevät joudun hakemaan uutta paikkaa. Eihän se näin tietenkään loputtomiin mene, ei kenelläkään mene, mutta... Miksi ihminen pelkää niin paljon työttömyyttä? Rahattomuutta ja toimeliattomuutta. En ole koskaan ollut vielä työtön, paitsi omasta tahdosta. Miksi asiat yhtäkkiä muuttuisivat siten, että olisin työtön? Mitä ihmettä minä tässä murehdin?

Mutta murehdinpa kuitenkin. Olisi niin ihanaa olla relax, keskittyä työntekoon ja siihen että tekisin sen mahdollisimman hyvin, ilman että tarvitsisi miettiä onko sitä työtä taas syksyllä vai ei. Täytyy myöntää, että jos ei olisi tuota asuntolainaa, niin murhe olisi ehkä astetta pienempi. Tämä on ollut tietoinen riski, mutta ei tässä nyt ole voinut loputtomiin vaan odottaakaan uusien askelien ottamista. Ja kyllä talous on myös niin laskettu, että se työttömyyden kestää... heikosti, mutta kestää kuitenkin. Ainakin lyhytaikaisen. Ajatuskin jokaisen pennin laskemisesta ahdistaa. Sitä on tehty jo niin monta vuotta. Koen jo ansaitsevani pysyvämmän työn, niin kauan olen tarponut opiskelumaailmassa saavuttaakseni haluamani koulutuksen, tehnyt samalla töitä ja ollut niin ahkera kuin pieni ihminen on vain jaksanut. Ja nyt on taas tarvottava määräaikaisuuksien suossa... yhtä suota tämä nykyajan työelämään pääseminen. Henkisesti tuntuu välillä voimat loppuvan, vaikka tiedän että varsinaisen työnhaun kyllä jaksan ja työn varsinkin. Mutta tämä odottaminen... se ei ole minun juttuni.

Ja siis. Esimerkiksi lastentarhanopettajista on huutava pula, jatkuvasti. Niitä töitä saisin varmasti aina, nyt ehkä vakituisestikin. Mutta en enää haluaisi tehdä sitä, haluan tehdä vihdoin sitä mihin olen kouluttautunut, sitä työtä jota rakastan ja jossa koen olevani hyvä ja pystyväni kehittymään vielä paremmaksi. Ja haluaisin tehdä sitä pysyvästi jossakin työyhteisössä, kehittää itseäni juuri siihen suuntaan millaiselle ihmiselle ja millaisille taidoille kyseisessä työyhteisössä on tarvetta.

Miksi ihmisen pitää olla näin kärsimätön? Miten kärsimättömyys taltutetaan? Ja palkitaanko siitä koskaan?

Ja pliis... tule kevät pian. Anna minulle mahdollisuuksia! Haluan taas elämässä eteenpäin! Uusia haasteita, enemmän haasteita. Ja haluan töitä! Olen työnnälkäinen nuori (vaikken niin nuori enää olekaan)!



Kaksi edellistä viikonloppua on kulunut turhan lamaantuneissa tunnelmissa. Kumpanakin viikonloppuna olen herätellyt sisäistä jauhopeukaloani, vain tehdäkseni jotain, etten turhaan murehtisi asioita joiden murehtimisen aika ei ole vielä. Tämä juuri loppunut oli vain jotenkin pohjanoteeraus. Mutta sen ansiosta pakastin on täynnä sämpylöitä ja korvapuusteja. Ahdisti niin monet asiat, epävarmuus ja odottaminen. En voi jatkaa näin koko kevättä. Nyt pitää kehittää jotain parempaa puuhaa, miettiä vaikka jotain pieniä lisätienestimahdollisuuksia kun työnjanoinen kerran jatkuvasti tunnun olevan.

Ryhdistäydy saariston kasvatti! Ei elämä ole turhaa murehtimista varten. Ei ole! Halaa itseäsi! Koita jaksaa!

Ja hei, jälleen uusi orkidea puhjennut kukkaan! Kiitos sille! :)




5 kommenttia:

sara kirjoitti...

Tuo sinun tekstisi kuulosti niin tutulta. Itse olen hei määräikaisena ollut kohta 12 vuotta !!!...juu luit oikein. Ja joka himputin kevät aina alkaa se paniikki, että mitä jos työt loppuu tai ei jatku. AINA silti olen jotakin töitä saanut ja näin velallisena vaikka tiedän mitä haluan tehdä en voi valita. Samalla alalla olen pysynnyt mutta asiakkaat iät ovat vaihdelleet hieman. Eli tiedän tuon tunteen todella hyvin. Et ole yhtään sen kärsimätön kuin minäkään täällä. Totta vie sitä jo haluaisi tietää syksyn kuviot niin vois rauhassa nauttia keväästä eikä "panikoida" Mutta kyllähän me se tiedetään että tällä alalla ei työt lopu ja töitä löytyy tekevälle eikö niin :) hengähdä siis tovi vielä niin mäkin ja palataan asiaan 2 kuukauden kulttua :D

Saariston kasvatti kirjoitti...

Ounouh, Nyt masentaa vielä enemmän. :) Miten sinä jaksat? Tai ehkä kaikkeen tosiaan tottuu? Mutta jos katson vaaleanpunaisten lasien läpi, niin oikeastaan kommenttisi piristää. Jos sinä olet pärjännyt, niin miksen pärjäisi minäkin. Ei ole reilua tämä nykyajan työmaailma, kuntien jatkuva rahattomuus, ihmisten pätkätyöllistäminen... mutta ainahan se jaksaja pärjää! Koitetaan jaksaa. Ymmärrän vain niin kovasti heitä, jotka eivät jaksa, ottavat tästä liian suuren stressin... kovin kaukana se ei tunnu olevan minullakaan, nähtävästi. Koska minusta on tullut tälläinen murehtija.

Mutta koitetaan tosiaan jaksaa vielä pari kuukautta, nauttia siitä, että toistaiseksi rahaa tulee tilille tasaisena virtana ja aamulla on paikka minne mennä (edes kääntymään). :D

Pilvi kirjoitti...

Mielestäni tilannetta ei myöskään voi selittää sillä, että olisit vain kärsimätön. Totta ihmeessaä jokainen haluaa pysyvyyttä ja mahdollisuutta keskittyä pitkäjänteiseen kehittämiseen. Se on antaumuksella työhönsä suhtautuvan ihmisen perustoive. Toivottavasti et vaivu epätoivoon vaan jaksat odottaa ja olla iloinen siitä, että olet löytänyt oman kiinnostusenkohteesi. (Epätoivo muuten kuultaa haastatteluissa, eli se ei ole hyväksi). Lippu korkealle, yritä olla iloinen myös määräaikaisuuksista, koska ne ovat sentään oikealla alalla ja vievät oikeaan suuntaan, mutta jatka vain vakituisen työn etsintää ja haluamista!!

Saariston kasvatti kirjoitti...

Kiitos tsempeistä Pilvi!

Niin on tuo kyllä totta, että ihan peruasioitahan tässä taidetaan kaivata. :) Ja että samoja tarpeita on varmasti meillä kaikilla. Jotenkin sitä jää aina niin yksin näiden ajatusten kanssa, ennenkuin niistä saa puhuttua ääneen.

Valitettavasti minulla ei taida olla sitä ongelmaa haastattelussa, että mitään kuultaisi läpi, sanon sen kuitenkin vahingossa suoraan. :) Mutta toisaalta uskon ajatuskulkuihini sen verran, että jos haastatteluun asti pääsee, niin saan kyllä paikan jos se on minulle tarkoitettu. Näin koitan tähän työnhakuun sitten parin kuukauden päästä suhtautua. Jos ei onnista, niin syksyllä sitten uusin voimin onnea estimään... mitään vakituista työtä kun ei näillä suunnilla ole mitään toivoa saada, lähinnä vain työ, jolle ei ole tiedossa muuta jatkajaa... eli työ joka voi joskus muuttua vakituiseksi. :) Tätä tämä on, ei voi mitään.

Mutta eiköhän tässä vielä ehditä pari kertaa ahdistumaan ennen... mutta sallittakoon se. Tärkeintähän on, että tietää mitä haluaa. Kyllä sekin jo hieman helpottaa.

Jovelan Johanna kirjoitti...

Onhan se ihan luonnollista, että panostettuaan pitkään opintoihin valmistuakseen valitsemaansa ammattiin, toivoo saavansa jo tehdä sitä työtä. Toivottavasti saat alan töitä pian :)