Hohhoijakkaa.
Arkielämä on töiden ansiosta palannut ruotuunsa. Myyjät eivät suostu kaupanpurkuun, eivätkä muutenkaan suostu keskustelemaan asiasta. Lakimies palkattu asiaa hoitamaan. Kai se on hieman kornia että ihmiset, jotka pyörittävät rakennussaneerausfirmaa (joka tekee myös homesaneerauksia) myy hometalon. Tai korneinta siinä on se, että he eivät ota vastuuta asiasta. No, voi olla että he eivät oikeasti tienneet, mutta on myös ilmennyt selvää asioista kertomatta jättämistä, mikä pistää pikkaisen vihaksi. On myös maalattu pintoja, jotka olisivat maalaamattomina paljastanut ongelmia jotka olisivat varmasti vaikuttaneet siihen teemmekö kaupat vai emme. Taloon ulkopuolisen firman tekemä saneeraus on tehty väärin... ja ja ja. Vielä en heitä julkisesti kiroa, koska vielä on toivoa jonkin sortin järjen hivenen ilmestymisestä... ja toki ymmärrän myös sen, että asia on melkonen kriisi heillekin kun ovat rahat jo laittaneet haisemaan. Mutta ei heidän olisi ollut pakko niin tehdä, perikunta kun olivat. Ja myyjän vastuu on 5 vuotta, se on kaikilla tiedossa ja lakiin kirjattu. Ja hei, minä olen menettänyt terveyteni. Mutta tässä sen näkee, että eivät ihmiset välitä kuin itsestään. Se tosin ei ole minulle mikään uusi uutinen.
On myös aivan käsittämätöntä tuo kuntokartoittajien työ, siihen ei todellakaan kannata kenenkään luottaa. Minä en lähtökohtaisesti luottanut, kyselin kovasti monista asioista ja missään ei kuulema ollut mitään hätää. Noh, totuus oli sitten toinen ja se piti kokea kantapään kautta. Tekisi mieli vetää sitä miestä ympärikorvia ja jonain päivänä sen vielä teenkin. Onneksi 4500 euron tavarantarkastaja sentään löysi vikoja ja hometta jokapuolelta mitä sitten tutkikin. Monestihan on niin että ihminen oireilee, mutta hometta ei löydy. Meillä sitä on kaikkialla. Voi olla, että joudumme silti konsultoimaan vielä toistaikin tarkastajaa varmuuden vuoksi ja ottamaan myös lisää näytteitä. Toki myös ymmärrän, että ongelmista pitää olla vankat todisteet. On se hienoa ja halpaa! 8) Onneksi terveystarkastaja palaa virkavapaaltaan kuukauden päästä, josko saisimme koko tönön asumiskieltoon, koska asua siellä ei voi jos oma terveys on yhtään itselle tärkeä. Onneksi mieheni sentään selvisi ilman oireita, kun on niin paljon vähemmän kotona.
Mutta oikeasti en ole vihainen enkä katkera, kyllä meillä ostajillakin on vastuumme ja riskinottomme ei kannattanut. Nyt pitää kestää tämä taistelu omista oikeuksista. Kaupanpurku on vaikeaksi tehty, mutta meidän tilanteessa se tuntuu nyt ainoalle oikealle ratkaisulle. Harmi etten luota tähän oikeusvaltioonkaan, ei voi kuin toivoa ja uskoa parhaaseen. Jos kattoa ei olisi lähtökohtaisesti rakennettu väärin, meillä ei olisi välttämättä ongelmaa ollenkaan (paitsi koko kellari). Sitä taas emme ole voineet tietää, että katto on rakennettu jo 70-luvulla väärin. Olimmehan koko katon vaihtamassa. Nyt pitäisi vaihtaa kaikki seinätkin ja kellarikin kokonaan uusia. Emme ostaneet sellaista taloa, emmekä taloa varsinkaan siihen hintaan että se missään nimessä saisi olla tuossa kunnossa. Toisekseen olen jo sairastunut, en välttämättä pystyisi talossa asumaan vaikka se korjattaisiin. Kaikki pinnat pitäisi puhdistaa, eli käytännössä koko talo repiä maantasalle. Olen jo liian herkistynyt niille homeitiöille.
Ja kyllä. Oireilen myös töissä. Pientä kipua keuhkoissa, mikä pysyy astmalääkkeillä ja liikunnalla poissa. Mutta nenän kirvelylle en voi tehdä mitään. Toivon todella että pystyn olemaan tuossa työpaikassa tämän syksyn. Pidän työstäni niin paljon. En haluaisi alaa taas vaihtaa, mutta kun koulujen sisäilmaongelmatilanne on mikä on, saa nähdä. Voi olla että välikausi muissa hommissa on pakollinen jos en löydä puhdasta koulua itselleni.
Mutta hei. Varmasti alan kirjottelemaan tilanteesta kun se etenee ja vitutus joko laantuu tai kasvaa. Mutta tällä hetkellä kaikki on sisäilmaongelmaista työpaikkaa lukuunottamatta hyvin. Talven asumisjärjestys on ratkaistu, pystymme asumaan lähes kustannuksitta vanhempieni nurkissa ja näin ei tarvitse joka penniä laskea. Toistaiseksi asun kaupunkiasunnossa ja he mökillä. Jossain vaiheessa vaihdamme paikkoja ja talvella varmaan asumme viikot samoissa nurkissa (ehheh), koska ei mökki nyt ihan talviasuttava ole, eikä sieltä muutenkaan oikein talvella pois pääse.
Kriisi on tehnyt meidän parisuhteelle todella hyvää, vedetään yhtä köyttä ja muutenkin elämme hetkessä. Ei ole mitään tarvetta suunnitella elämää kovin pitkälle ja se tuntuu kuulkaas aika hyvälle. On myös todella hienoa oppia aidosti arvostamaan terveyttä. Enhän minä ole pahasti koskaan ollut sairas, tai jos jotain on ollut, niin se on menny ohi parissa kuukaudessa. Tätä homeoireilua on jatkunut nyt jo koko vuoden, joten olen ihan uuden edessä tämän asian kanssa. Toisaalta olen nähnyt homeherkistyneiden myös parantuneen ihan kohtuullisiksi. Tulevan kodin löytäminen voi kyllä olla vaikeaa, mutta onneksi se ei ole vielä ajankohtainen murhe, eihän meillä ole vielä varaa uutta hankkiakaan. Odotan tässä vain pakkasia ja sitä että luonnon homeitiökanta ei ole näin voimakkaana. Josko tuo nenäni ja keuhkoni siinä talven aikana rauhoittuisivat.
Tämä kesä meni lähinnä lääkärissä juoksemiseen ja henkiseen paniikkiin. Onneksi parin viikon lapinloma katkaisi hienosti tämän kierteen ja nyt arki on todellakin tehnyt hyvää. Eiköhän tässä jo pikkuhiljaa palailla bloggailemaankin, jos vaikka tuo kamerakin tulisi vihdoin kaivettua oikeasti laukusta ulos. :)
Elämä on! Talo on edelleen hieno, kaikki ovat sitä mieltä että se kannattaisi korjata. Jostain syystä se talo ei siltikään ollut meitä varten. Jotain muuta on elämässä edessä. Toivottavasti jotain hyvää. On silti ollut ilo tutustua naapureihin, yhä siellä istukelemme kahvilla aina kun talolla käymme.
Kuvat niitä viimeisiä, joita kotona räpsin. Toukokuun alussahan sieltä evakkoon olen lähtenyt. Eli matkaa on takana jo melkein 4 kk. Tähän alkaa pikkuhiljaa tottumaan. Kaikkeen tottuu. Kyllä meillä jonain päivänä on taas oma koti, jotain me tästä kaikesta opimme.
