torstai 18. lokakuuta 2012

Outo viikko

Ennen kuin sytytän kynttilät, laitan mukavaa musiikkia sekä paneudun matematiikan ja fysiikan ihmeelliseen maailmaan (opiskelu voi olla oikeasti mukavaa) torstai-iltani iloksi, minun oli pakko tulla tänne "ääneen" ihmettelemään yhtä asiaa. Nimittäin sitä millaiset ihmiset haluavat opettajiksi? Tai miksi ihminen haluaa opettajaksi? Tai mitä tulevat opettajat työllään haluavat saavuttaa tai millaista kuvittelevat sen olevan? Enkä minä niihin mitään vastausta anna, mutta yksi asia jäi tänään itseäni mietityttämään ja siitä nyt kirjoittelen. 

Kuvat viime viikonlopulta. Kyllä syksyinen luonto voi olla kaunis!







Itsehän olen valmistunut opettajaksi jo muutama vuosi sitten ja nyt olen täydennyskouluttamassa itseäni, vaikka en vielä ole yhtään kokonaista lukuvuotta perusopetuksessa työtä edes tehnyt. Olen siis joutunut pohtimaan aika paljon sitä, minkälaista opettajan työtä haluaisin tulevaisuudessa tehdä ja miksi. Tulin muutama vuosi sitten siihen lopputulokseen, että luokanopettajan työssä pääsen parhaiten toteuttamaan "monipuolista osaamistani" ja monipuolisia kiinnostuksen kohteitani. Olen aina halunnut mahdollisimman monipuolisen ja vaihtelevan työn, olla pelkän opettamisen rinnalla myös kasvattaja. Totesin silloin, ja totean yhä, että luokanopettajantyö on toistaiseksi se monipuolisin kanava omien kiinnostuksen kohteideni toteuttamiseen.

En ole koskaan ajatellut, että olisin opettajana kovinkaan perinteinen (mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan). Nyt olen alkanut ymmärtämään että juu, lähtökohtani tavoitteilleni voivat todellakin olla hieman erilaiset mitä monilla muilla vastavalmistuneilla, mutta eivät ne oikeasti poikkea mitenkään perinteisestä. Nyt olen kohdannut vihdoin koulutuksessa ensimmäiseen kurssiin, jossa selvästi painotetaan poistumista oppikirjojen maailmasta. Olen tätä odottanut kuin kuuta nousevaa, ja kuvitellut että tämä on jo ajan trendi. Mutta eipä kai sitten vielä olekaan.



Itse olen lähtökohtaisesti ajatellut, että opetukseni pohjautuu kyllä oppikirjoissakin mainittuihin sisältöihin (tietenkin), mutta opetukseni ei kuitenkaan mitenkään pohjautuisi näihin oppikirjoihin vaan tavoitteita poimisin nimenomaan niistä opetussuunnitelmista. En tiedä mistä se ajatus on edes lähtenyt, mutta steinertyyppinen opetus jossa oppilaat valmistavat itse oppimateriaaliaan ja oppivat kokemalla on aina ollut enemmän minun juttuni. Oppiminen on tutkimista, kiinnostumista uusista asioista ja niiden hallinnasta. Opetuksen pitäisi aina liittyä lapsen arkeen ja elämään, eihän se muuten ole innostavaa. Oman opetusmateriaalin valmistaminen on myös ollut osa koko ammatin viehättävyyttä. Sitten törmään asiaan ohimennen viitatessani lausahdukseen "kukas sitä nyt itseään niin työllä uuvuttaisi?", siis what? Opetusmateriaalin ja opetusmenetelmien kehittäminen uuvuttavaa? Miten kukaan opettajaksi aikova voi kokea sen uuvuttavana, luulin että kaikilla opettajaksi aikovilla olisi se puuhastelu geeni joka nimenomaan intouttaisi heitä kehittämään omaa opetusmateriaalia. Luulin että se koko työn suola on niissä vähän vastahakoisissa oppilaissa, jotka pitäisi saada innostumaan opetuksesta ja oppimisesta. Aika harva niistä oppikirjoista mitään mielettömiä kiksejä vielä alakoulussa saa, jos saa koskaan myöhemminkään. 

Itse olen aina ajatellut, että työn pitää olla myös mukavaa. Minä tykkään juuri tuollaisesta touhusta, puuhastelusta. Olen ajatellut että se tulee luonnollisena osana elämää myös kotiin, enkä koe sitä ajatusta yhtään ahdistavana. Naivisti toivon, että jaksaisin vuodesta toiseen kehittyä työssäni, lukea alaan liittyvää kirjallisuutta joka rohkaisisi kokeilemaan uusia menetelmiä. Suoraan sanoan olen ajatellut, että se puuhastelu olisi yksi harrastuksistani, ei väkisin tehtävää työtä. Olen siis ajatellut, että opetuken ja opetusmateriaalien kehittäminen on työn lisäksi myös harrastukseni. Ja suoraan sanoen naivisti olen kuvitellut, että suurin osa luokanopettajista jakaisi kanssani tämän kaltaisen ajattelumaailman. Mutta ei, ei tämä ilmeisesti olekkaan ollut kaikille se ensisijainen ajatus. Mikäköhän se sitten on mahtanut olla?





Ei kai sillä väliä mitä se muilla on. Eihän mistään työstä voi sanoa yhtä ja oikeaa tapaa tehdä kyseinen työ. Opettajia on tuhansia erilaisia, jokaisella vähän omat menetelmät. Kaikki sen tietävät etteivät kaikki pääse yhtä hyviin lopputuloksiin, mutta jokaisella on varmasti se oma paras tapansa lähteä ainakin liikkeelle. Enkä väitä että omani olisi yhtään sen parempi, tai alkuun edes kaikista toimivin. Varmasti ensimmäisten vuosien aikana joutuu turvautumaan haluttua enemmän niihin oppikirjoihinkin. Mutta lähtökohdaksi en sitä haluaisi ottaa missään vaiheessa. Kyllä ne sisällöt pystyy läpikäymään ja opettamaan ilman oppikirjaakin. Oppikirja voi olla oppilaan tukena, sieltä voi lukea sitten niitä samoja asioita. Vaikka monet menetelmät toimivat, silti jotenkin olen odottanut, että opettajilla ja opettajaksi aikovilla olisi havaittua enemmän tätä kaltaistani puuhastelugeeniä. Vai kuljenko minä yhä silmät jotenkin ummessa enkä vain näe sitä?

Vai masentaako työ minutkin? Olenko jotenkin naivi näiden ajatusteni kanssa? Ensimmäistä en toivo, jälkimmäiseen en usko. Uskon kuitenkin nähneeni, että kaikki ajattelemani on mahdollista, vieläpä ilman minkään näköistä työn uuvuttavuutta. Saapas sitten nähdä mikä tulee olemaan lopputulos, sitä odotellessa. Kyllä tässä alkaa töiden haku jo kovasti kutkuttamaan sormia.

7 kommenttia:

Johanna kirjoitti...

En muista olenko koskaan aiemmin tästä aiheesta kirjoitellut mutta minäkin pääsin "leikkimään" opettajaa tämän kuopukseni kanssa.

Hänellä todettiin kehitysviive noin kolmen-neljän ikäisenä. Kuntoutuksena puhe- ja toimintaterapiaa ja sitten se kouluunlähtö... Vanhemmat lapset ovat käytännössä olleet niitä helppoja jos nyt ei kaikki kympin niin vähintäänkin ysin oppilaita. Ikinään ei tarvinnut läksyjen kanssa auttaa tai itsenäiseen kouluhommista suoriutumiseen puuttua. Ja viimeisen kanssa... Palavereissa vaihtoehtoina oli mukautettu opetus tai harjaantumisluokka. Se ei vaan tuntunut minusta siltä, että nyt ollaan tekemässä parhaita mahdollisia päätöksiä. Hain ja sainkin vuoden lykkäyksen koulunaloitukseen. Sekin vuosi meni ihan leikkiessä, näin että muu ei vielä ollut ajankohtaista.
Ekaluokka aloitettiin normaaliluokassa. Ja siinä alkoi sitten minullakin ala-aste uudemman kerran :)
Konstit oli monet; leikkasin ja liimasin kirjaimia ja numeroita, laskettiin karkkeja ja makarooneja, mitattiin vettä desin mitalla ja litran mitalla, heitettiin tikkaa ja laskettiin sormilla ja päässä tuloksia... Ihmettelen kyllä oikeastaan nyt jälkeenpäin että mistä ihmeestä löysin voimaa ja pitkää pinnaa tehdä se työ. Tai suurimman työn tieysti teki lapsi itse.
Ekaluokan alkupuolikas meni melkein kerta viikkoon "keskusteluissa", joko olisi aika vaihtaa luokkaa. "Testien perusteella ei opi lukemaan ainakaan kolmeen vuoteen, kieltenopiskelu tulee olemaan mahdotonta..."

Lukemaan lapsi oppi ekaluokan syksyllä :) Noin kolme vuotta olin ihan erityisen aktiivinen "avustaja". Nyt kutosluokkalainen lapsi hoitaa koulun käytännössä täysin itsenäisesti. Yhtään ainetta ei ole vielä tarvinnut mukauttaa, keskiarvo noin kasin pintaan.

Uskon että se erityisen vahva alkutuki auttaa nyt läpi koko kouluajan. Lapsi myös oppi opiskelemaan ja hoitamaan kouluhommat huolellisesti ja tunnollisesti.

En tiedä olinko oikeassa kun tämän päätöksen aikanaan tein. Nyt kuitenkin näyttää hyvältä. Yläasteelle aion keskustella ainakin matikan mukautuksesta, ihan jo enneltaehkäisevänä helpotuksena. Tulee niin paljon kaikkea uutta, riittää sitten voimia keskittyä vahvoihin aineisiin; reaali ja kielet.

Että opena olen minäkin vähän toiminut, omalla tavallani ja omilla konsteillani :D

Työkseni en edes kuvittele että siihen pystyisin. Tässä juuri muutenkin pohdiskelen mitä tekisi jatkossa ja isompana... Lasten hoitoa se ei kuitenkaan ole, siihen hommaan on jo minun kiintiö täynnä :D Ja ehkä olen sitä ruokaakin laittanut ja siivonnut ihan yhden elämän tarpeiksi. Katsotaan mitä keksin...

Saariston kasvatti kirjoitti...

Niin, eihän se mitään leikkimistä ole ollut. :) Tämä on kanssa yksi niistä asioista mitä olen ihmetellyt. Miksei vanhempia oteta enempää mukaan opetukseen, anneta heille välineitä auttaa lastaan. Osalla ei tähän ehkä ole taitoa, mutta uskon että suurin osa haluaisi auttaa lastaan ja onnistuisivat siinä hyvin kuten sinäkin. Keinot ovat oikeasti aika "helpot", kunhan joku ne vanhemmille viitsisi vain kertoa. Kyse on pitkälle viitseliäisyydestä ja pitkistä hermoista. Ennen kaikkea niistä pitkistä hermoista ja toistosta toistojen perään. Kyllähän se koulumaailmassa on tiedossa, ettei kaikkien tarvitse oppia kaikkea - perusopetuksen pääasiallinen tavoitehan on antaa lapselle sellaiset valmiudet, että hän pystyy elämään yhteiskunnan jäsenenä ja löytää paikkansa maailmassa, toivottavasti elättämään itsensä.

On se mielenkiintoista nähdä sitten tulevaisuudessa miten itse ne asiat hoitaa, mutta kyllä minulla nyt on lähtökohtana se, että vanhempien pitää olla tiiviisti mukana lapsensa koulutaipaleella varsinkin ensimmäisinä vuosina. Olla todellakin tietoinen mitä ollaan tekemässä ja harjoitella niitä asioita myös kotona lapsen kanssa. Kyllä vanhemmat ovat vastuussa lapsistaan ja heidän tulee olla kiinnostuneita lapsensa oppimisesta. Monesti sitä kuulee lausahduksia, niin tästä asiasta lapsi voi sitten keskustella kotona vanhempien kanssa... niin, lapsen tulee keskustella kaikista asioista vanhempiensa kanssa ja keskustelun aloitus ei todellakaan ole sen lapsen tehtävä vaan vanhempien pitää itse olla kiinnostuneita lapsen koulupäivästä. Kyllähän se onneksi useimmiten näin menee, mutta hei ihan oikeasti, ei tämäkään kuulema enää ole itsestään selvää. I don´t understand.

Omasta mielestäni on todella hienoa, että jaksoit olla sinnikäs oman poikasi kanssa. Varmasti hän on saanut eri eväät osallistuessaan perinteiseen perusopetukseen kuin erityisopetukseen (joskin silläkin on paikkansa ehdottomasti sitä tarvitseville). Nyt hän on myös jo sen ikäinen, että hän pystyy paremmin käsittelemään ja analysoimaan niitä asioita, että hänellä on omat vahvuutensa ja hyväksymään sen, että kaikki asiat eivät suju niin hyvin tai helposti kuin vaikka kanssa koululaisilla. Eikä hän ole ihmisenä siltikään yhtään sen huonompi! Itse kannatan muutenkin erityisoppilaiden integraatiota tilanteessa että heillä on aidosti edellytyksiä oppia perusopetuksen tavoitteita eikä heistä ole vaaraa muille oppilaille.

Mutta kuten nyt on huomattu, en tiedä mitä valmiuksia opettajankoulutus antaa kenellekään opettajalle tähän touhuun. Itselle koko opettajuus on ollut halua kasvattaa ja opettaa oppilaitani yksilöllisestikin, että he tajuaisivat alakoulun jälkeen olevansa eteviä jossakin. Jokainen on etevä jossain ja kaikkea muutakin voi oppia kunhan vain on viitseliäs. Tuntuu että monet aikuisetkin kuvittelevat, että kaikki pitäisi oppia ja tajuta heti. Eihän se nyt niin mene.

Ja siis jotten nyt väittäisi mitään väärää, niin uskon että monissa tapauksissa opettajat kyllä ottavat vanhemmat mukaan ja antavat keinoja. Uskon että Suomi on täynnä ammatistaan innostuneita ja motivoituneita opettajia... mutta... kyllä sitä vain jaksaa ihmetellä että paria harjoittelijan tuntia seuratessa unohdetaan jo alkeet: mitkä ovat tunnin tavoitteet? Jos oppilaat eivät tiedä mitä heidän pitäisi tunnin aikana oppia, miten he voivat tietää mitä heidän pitäisi oppia? :) Eihän näitä kerrota kyllä yliopistossakaan, mikä on jotenkin koomista. Luulisi että opettajankoulutuslaitoksessa edes muistettaisiin luennon tai demon alussa kertoa tunnin tavoitteista. ;)

Mutta ei, kyllä suomalainen perusopetus on ihan hyvää. Toivottavasti luokkakoot eivät tosiaan lähde enää kasvamaan, että opettajalla oikeasti olisi aikaa kohdata oppilaita myös yksilöllisesti.

Heli kirjoitti...

Tässä sinun ajatuksessa on kyllä paljon hyvää, mutta käytännössä se ei ihan välttämättä toimi... ihan vaikka omalla kohdallani jos ajattelen, niin missähän välissä oikeesti jaksaisin keskittyä lapsen koulunkäyntiin noin täysipainoisesti kuin vaikkapa Johanna, työn ohella ja etenkin jos työ on enimmäkseen iltaisin ja viikonloppuisin... kuten niin monella muullakin äidillä ja isällä nykyään. Onneks mun lapset on jo kohtuu isoja.. Silloin kun meidän adhd oli ekalla luokalla, mun täytyi suoraan sanottuna lopettaa työnteko eli irtisanoa itseni, että jaksoin sitä vuotta mennä läpi kaikkien vaikeuksien kanssa. Ja voin sanoa, että olin aika loppu silloin. Edelleen, jos alkaisin niitä läksyjä syynäämään, siihen menisi joka päivä tuntikausia aikaa. Juu ei kiitos. Eli vaikka ajatuksesi tosiaan on hyviä niin käytännössä tänä päivänä vanhemmilla ei vain ole aikaa osallistua täysin rinnoin siihen koulunkäyntiin, kun töissä on käytävä ja mahdollisesti perheissä on muitakin lapsia ja harrastuksia jne.

Toinen asia mitä tuli mieleeni: mikset hakeutuisi oikeesti sinne steineriin opettajaksi? Uskoisin, että siellä saisit todellakin toteuttaa itseäsi!

Saariston kasvatti kirjoitti...

Kyllä mulla työpaikan suhteen on kaikki paikat auki, pitkälle riippuu siitä missä tarjotaan ja kuka haluaa, vai haluaako kukaan. :) Itseä helpottaisi suunnattomasti kun tietäisi suunnilleen mistä suunnasta Suomea niitä edes etsisi. Suunnitelmat (joita ei suoranaisesti edes ollut) ovat taas muutos tuulissa... suoraan sanoen en jaksa enä edes ajatella asiaa. Katson mitä kalastaja meinaa, sitten kun jotain meinaa, ja lähden perässä jos töitä minulle sieltä suunnasta on, jos tarvitsee edes lähteä. Ehkä hän löytääkin töitä täältä tai jatkaa vanhassa paikassa, jos voi yleensä edes. Olisihan se kaikille helpompaa jos työpaikat olisivat vähän nykyistä vakaampia. Ensi kesään ja syksyyn on vielä niin pitkä aika, että eipä kai tässä pahemmin kannata mitään suunnittella. :D

ja mitä tulee tuohon vanhempien kykeneväisyyteen ja jaksamiseen. Näissä tapauksissa, ellei tukitoimet ole kunnossa, erityislapset eivät välttämättä kuuluisi tavalliseen perusopetukseen. Tai kuuluvathan he nykyään, mutta en tiedä pitäisikö kuulua. Joku tässä yhteiskunnassa mättää, kun vanhemmat eivät pysty enä huolehtimaan lapsiensa koulunkäynnistä tai olemaan siinä riittävästi tukena. Tämä ei ole Heli mitenkään kommentti siitä, etteikö vanhemmat haluaisi tai yrittäisi, vaan nimenomaan siitä, että monilla työ itsessään aiheuttaa sen, ettei jaksa. Ja ilman työtä ei pysty elättämään perhettään. Mutta miksi ollaan tälläisessä tilanteessa?

Ensisijaisestihan pitäisi kuitenkin olla niin, että vanhemmat pystyvät ottamaan vastuun lapsestaan ja lapsen oppimisesta ja kunnon kansalaiseksi kasvattamisesta. Tätä vastuuta on vuosi vuodelta sysätty enemmän kouluille, enkä suoraan sanoen tajua miksi? Mitä on tapahtunut? Ennen vanhemmat pystyivät kasvattamaan 10:kin täysipäistä (nojaa) mukulaa, mutta nykyään ihmisille tuntuu kaksikin olevan liikaa? Eikä ennen taatusti ollut vapaa-aikaa. Koko käsitehän on syntynyt vasta palkkatyön syntymisen jälkeen, eikä siitä lopulta ole niin hirveän kauaa.

Mutta koska minulla ei suoranaisesti ole kokemusta erityislapsista, en kommentoi tähän sen enempää, sillä en todellakaan halua kenenkään mieltä pahoittaa kommenteilla joita voidaan lähteä ylitulkitsemaan virheellisesti.

Mutta kyllä minä silti perusopetuksen opettajana oletan, että vanhemmat ovat aktiivisesti mukana lapsensa koulunkäynnissä. Jos vanhemmat eivät jaksa, jonkun on jaksettava, jonkun muunkin kuin opettajan. Niin se vain menee, ei tästä päästä mihinkään. Eikä tästä pitäisi joustaa.

Mutta miksi toiset jaksavat ja toiset eivät? Kyllä perheiden pitäisi saada tukea, jotta kaikki jaksaisivat. Mutta missä menee se raja että voi ihmetellä miksi ei jakseta? Tuntuu että nykyään ei oikein jakseta mitään. Ja sitten kun ei jakseta, osa ei yritä edes hakea apua. Siis yleisesti. Tiedät Heli etten tarkoita tässä nyt sinua, enkä erityislasten vanhempia, vaan ihan niitä tavisvanhempia joilla on pari lasta. Kyllähän siinä vaiheessa, jos vanhemmat eivät pysty käymään sekä töissä, että huolehtimaan lapsen koulusta (niiden erityislastenkin) ollaan tilanteessa että ulkopuolinen tuki (kuten se kouluavustaja tms.) olisi ihan hyvä vaihtoehto. Eihän siitä nyt mitään apua ole, että ihmiset nääntyy.

Saariston kasvatti kirjoitti...


Miettikää vaan sitä taakkaa, mikä jää opettajalle, jos hänellä on vaikka 24 oppilasta, ja niistä 10 vanhemmat eivät jaksa olla perillä lapsen koulunkäynnistä! Great. Siinä ei paljoa pieni palkka lohduta, vaikka kuinka haluaisi auttaa kaikkia ja rakastaisi työtään. Joten en väitä vaativani kohtuuttomia, että oletan oppilaideni vanhempien olevan kiinnostunut ja mukana lapsen oppimisprosessissa, vaikka itse ottaisinkin vastuun opettamisesta. Oppimisessa on aina vastuu myös vanhemmilla.

Mutta se on surullista, että monesti tuntuu silti sille, että erityisesti erityisoppilaiden (nämä adhd, lukihäiriöt ja mitä niitä nyt onkaan) vanhemmat jäävät yksin. Missä on vertaisryhmät? Missä on vertaisvanhemmat? Missä on se tukiverkko jonka tarpeellisuus tiedostetaan ja joka helpottaisi KAIKKIEN elämää. Onneksi maailma muuttuu ja toivon, että jatkossa kaikki saisivat ilman suurta taistelua tukea erityislastensa kanssa ilman että tarvii Helin tavoin irtisanoa itseään töistä ja nääntyä.

Anonyymi kirjoitti...

1. Olen vahvasti samaa mieltä Johannan kanssa, että varhainen tuki voi "pelastaa" lapsen loppukouluajan opinnot. Ennen tukea saattoi saada erityisluokillakin - minulla on kokemusta useammasta dysfasia-lapsesta, joiden dysfasiasta ei 1-2-dysfasialuokan jälkeen ole enää yläkoulussa näkynyt yhtään mitään (siis siirtyivät kolmoselle yleisopetukseen). Nykyisin tällaisia luokkia ei ainakaan meillä enää ole, vaan ovat osa-aikaisen avustajan kanssa normaalissa 24 oppilaan luokassa. Dysfasia-luokassa oli 10 oppilasta ja opettaja ja yksi täyspäiväinen avustaja. Opettajan näkökulmasta näillä nuorilla ei ollut minkäänlaista stigmaa erityisluokalla olosta - mutta mikä tilanne oli oppilaiden näkökulmasta - sitä opettaja ei tietenkään voi täysin tietää.

2. Väitän, että nykyinen integraatio on peruskoululle yhtä suuri muutos kuin aikanaan peruskoulu oppi- ja kansakoululle. Tämä vain on tehty suurelta yleisöltä salaa. Tosin pari vuotta sitten lehdissä oli aika ajoin erityiskoulujen oppilaiden vanhempien kirjoituksia, koska heille oli tiedotettu asiasta. Nyt sitten ainakin Hesarin yleisönosastoon näyttää tulvivan "tavallisten oppilaiden" puolustajien kirjoituksia, kun nykykäytännön epäkohdat alkavat koskettaa omia lapsia.

3. Mutta kun lukaisin (pintapuolisesti) Jari Salmisen kirjan Koulun pirulliset dilemmat, havahduin siihen, että aika pieni integraatio tämä sentään on siihen nähden, että aikanaan kouluun on integroitu naiset, suomenkieliset, maalaiset, köyhät jne. Yhdenkään integroidun ryhmän ei aikanaan uskottu selviävän koulussa (tai tarvitsevan opetusta)

4. Alakoulun opettajaa, joka itse puuhaa kaiken materiaalin, ihailisin suunnattomasti. En kyllä ymmärrä, että kukaan sellaista jaksaa... Yläkoulussa sen sijaan ilman oppikirjaa voi vallan hyvin opettaa. Minulle on aina ollut ihan sama, mikä kirja on käytössä, koska en ikinä ole opettanut kirjan mukaan. Mutta voin kertoa, että oppilaat kyllä alkuun usein protestoivat, miksei kirjaa "mennä järjestyksessä" :-) Ysien kanssa emme vielä tänä syksynäkään ole ehtineet oikeastaan avata oppikirjaa ollenkaan (mitä ei pidä tunnustaa koulutoimistolle, koska siinä tapauksessa emme enää saa kirjoja ostaa, kun nämä joskus kymmenen vuoden kuluttua ovat vaihtokunnossa - mutta haa, minähän olen silloin jo eläkkeellä!)
Muistan muuten opeurani alkuvuosilta yhden yläkoulun biologian opettajan, joka kertoi, että hän oli edellisenä iltana ihmetellyt, mikä työssä on niin kivaa, että hän ei ole sitä vielä vaihtanut. Ja totesi, että tuntien suunnitteleminen ja valmisteleminen. Se oli kivaa, siitä huolimatta, että koskaan suunnitelma ei mene niin kuin hän oli ajatellut. Mahtaakohan ope vielä olla samassa hommassa?

Terv. Vanha opetäti

Saariston kasvatti kirjoitti...

Kyllä! Lopultahan tiedän näistä asioista aika vähän... Mutta hyvää se tekee nähtävästi pohdiskella ääneen :) ja juu, ei kai sitä kaikkea opetusta tarvitsekaan (eikä varsinkaan heti) nyt itse voikaan suunnitella. Matikkaa esim ihan turha lähteä sooloilemaan. Mutta pitkällä tähtäimellä opetettavien sisältöjen mennessä selkärankaan olisi kyllä suotavaa mielestäni säilyttää sitä menetelmien kokeilunhalua ja olla jokseenkin riippumaton myös siitä kirjasta :) mutta mikä tulee siihen arkeen, niin parastahan se aina ois jos työpäivä alkaisi ja päättyisi kun työpaikan ovi aukeaa ja sulkeutuu, mutta valintakysymyksiä kai ne ovat olleet jo aikanaan. :) ja mieli on ailahtelevana sorttia. Pitää kuitenkin muistaa ne vaihtoehdot, jotta muistaisi nauttia työstä ja sen ns. Vapaudesta.