sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Vauvajuhlat

Voi pieni ahdistus! Olen aidosti iloinen ystävieni tulevista lapsista... mutta se naisten yleinen hysteriä... vauva, vauva, vauva... Olen maailman tylsin ihminen, koska mielestäni lapsi ja lapsen syntymä - elämä ja kehittyminenkin, ovat maailman luonnollisimpia asioita. Miksi pitää vohkata, tehdä asiasta jotenkin niin iso juttu? Sitä en tajua, en vain tajua. Mutta siis juhla kuin juhla, aina on syytä juhlia. Niinpä lauantaina oli vuorossa elämäni ensimmäise vauvajuhlat. Itselläkin tämä asia kävi mielessä, mutta onneksi lopullisen idean alkuunpani eräs toinen.

Hysteeristä iloittelua sitten tai ei, mutta itse halusin ehdottomasti tehdä vaippakakun! Ihan must! Mini-me:lle vähän vaippoja, talkkia ja rasvaa vaippaihottumaan. Sekä tietenkin lelu vaunuihin roikkumaan. Oikein ihanaa! Hyödyllistä ensihätään!




Muut tytöt hoitivatkin sitten tarjoilut... voin sanoa, että melkein nielin kielenikin mukana! Niin herkkua!
Kuvista huolimatta, mukana oli myös suolaista. Itse juuri syöneenä heräsin vasta jälkiruokien kohdalla.




En voi olla palaamatta ajatukseen, että ehkä olenkin vain puhtaasti kateellinen. :)

Pieni tyttö, voih!



12 kommenttia:

Lady of the Mess kirjoitti...

Vauvajuhlat - minun "aktiiviaikoinani" niitä ei vielä Suomessa järjestetty. Kun tuota ihanaa tarjoilua katselee ja herkullista vaippakakkua, niin melkein tekee mieli sanoa, että voi kun olisikin järjestetty.
Tosin muistan kyllä sen, kun itse yritti vauvantekoa ja mitään ei tapahtunut - ja vierellä 7 minua nuorempaa naista tuli raskaaksi, niin epäilenpä, että ne 7 vauvajuhlaa olisivat silloisessa mielentilassani olleet minulle ihan liikaa!

Kirjailijatar kirjoitti...

Jännää, kun kaikki amerikkalaiset juhlat saapuvat myös Suomeen. En itse koskaan ole ollut vauvajuhlissa...ne eivät tainneet olla vielä silloin muotia, kun omat ystävät ja itse odotimme.

Saariston kasvatti kirjoitti...

On raskasta kun jenkkijuhlat saapuvat tänne :) mutta jotenkin kivalta se tuntui äidin puolesta. Nämä olivat onneksi lähinnä kakkukekkerit. Vain vaippakakku annettiin lahjaksi ja ilmapallot olivat jo polttareista tuttu teema ;)

Oli oikeasti todella hilkulla että olisin itsekin jättänyt menemättä. Mutta sitten ajattelin ystävääni ja sitä että olisihan tuollainen yllärijuhla omalla kohdallakin ihan hauska piristys ;) niin pieni vaiva ja hyvä mieli kaikille! :))

Silti olen sitä mieltä, että lasten hankkiminen on jokaisen henkilökohtainen asia, ja lapset eivät saisi nousta ystävyyden väliin. Välillä tuntuu että minun pitäisi olla myös ystävien lasten (veljien, kummien ja kaimojen, vanhempien jne.) kaveri, vaikka eihän se niin mene. Olen jotenkin nurkkakuntainen näissä ihmissuhteissa ;)) mutta toisaalta, on joitain ystäviä joiden lapset tuntuvat lähes omilta. Tämä saattaa olla sellainen, aika näyttää.

Ellei sitten käy siten kuten lähes aina ennenkin, lapsen syntymän jälkeen ihmiset muuttuvat tylsiksi, äidiksi ja isäksi, ja kaikki muu jää. Ei mitää muuta puhuttavaa jne. Se on niin surullista, mutta myös ymmärrettävää. Kun itse on jo valmiiksi kotihiiri, kaipaa ympärilleen vähän menevämpää porukkaa ;)

Mutta juhlat!! Aina on hyvä syy vähän juhlia! Lapsilla tai ilman. Minähän siis aidosti pidän lapsista, en vain useinkaan siedä heidän vanhempiaan ;)))

Saariston kasvatti kirjoitti...

Korjaan, minä RAKASTAN lapsia! Lapset ovat ihania, lasten kanssa on helppo olla. Lapset ovat aitoja, siksi lapsista ehkä niin kovasti pidän!

Pihi nainen kirjoitti...

Kauniit juhlat ja mainio lahja! Meille (adoptio)lapset ovat tulleet sitten monen vuoden odotuksen jälkeen lopulta niin vauhdilla (tai olemme lähteneet niin vauhdilla heitä hakemaan) ettemme ole ehtineet vauvajuhlia järjestää. Olisi ollut kyllä ihanat juhlat varmasti. Lapset ovat tosiaan niin aitoja ja ihania. Ei heitä voi kuin rakastaa :)

Anonyymi kirjoitti...

Välillä ajattelen, että ihan liikaa vietän aikaa näitten blogien parissa, mutta sitten välillä näitten kautta tajuaa omasta elämästä jotain aika ihmeellisiäkin juttuja, joita ei ennalta arvaisi. Nyt ajattelukuvioni lähti tekstin kohdasta "Olen maailman tylsin ihminen, koska mielestäni lapsi ja lapsen syntymä - elämä ja kehittyminenkin, ovat maailman luonnollisimpia asioita. Miksi pitää vohkata, tehdä asiasta jotenkin niin iso juttu?"

Minä olen sellainen äiti, jolle lasten saamisen aika sattui kohdalle vasta lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä. Ja hurahdin ihan täysin - ja annoin itseni hurahtaa ihan täysin. Vauvani vaan olivat NIIN ihania, niin ihania. Ja siksi tuo blogin lause ensin ärsytti, miksi ei vohkaisi, jos on kokenut jotain ihanaa - samalla logiikalla voisi todeta, että miksi vohkata jostain rakastumisesta ja parisuhteesta, eikö ole maailman luonnollisin asia, että ihmiset pyrkivät lisääntymään. Miksi pitää tehdä asiasta jotenkin iso juttu?

Ja heureka, siinäpä tulikin itselleni oivallus. Olen nyt keski-ikäisenä välillä, salaa, harmitellut, etten aikanani koskaan antanut itseni päättömästi rakastua kehenkään mieheen. Ja nyt olen onnellisesti naimisissa noitten lasten isän kanssa (jonka kanssa päädyimme naimisiin ei-päättömästirakastuneina, rakastuneina, mutta ei siis päättömästi). Joten taidan mennä hautaan ilman suurta romanttista rakkauskuohua, kun ei nyt sen takia sentään avioeroa rupea harkitsemaan.

Mutta nyt tajusin, että olenhan minä kolme kertaa päättömästi rakastunut! Ihan umpihupsusti ja totaalisesti. Ja mikä parasta: läpionnellisesti, sillä vauvoilleni minä olen ollut paljon pitempään täydellisen täydellinen ihminen kuin koskaan olisin ollut kenenkään miehen mielestä.

Saariston kasvatti kirjoitti...

Niin en tarkoittanutkaan etteikö vanhemmat saisi mennä sekaisin onnesta, tai siis ylipäätään tottakai kaikki saavat mennä onnesta ja ilosta sekaisin ja kiemuraan, saada kasvonsa kestohymyyn. Koen jopa hieman ongelmaiseksi sen, että itse en osaa reagoida näin... :)

Saariston kasvatti kirjoitti...

Niin ja nyt kotiin päästyäni täytyy vielä sen verran täydentää, että kyseessähän olivat yllätysjuhlat äidille! :) Äiti itsessään ei todellakaan ole vohkaavaa sorttia, paitsi terveessä mielessä toki. Enkä lopulta ajatellut tekstiä kirjoittaessani itseasiassa edes tätä tapausta, vaan yleensä... tuntuu että osa naisista menee sekaisin lapsesta kuin lapsesta. :D Monet kaverini kyselevät koska toisen kaverini laskettu aika on, ja tunnen itseni ääliöksi kun en tiedä tai muista, koska en tiedä millä tapaa se tieto on itselleni niin tärkeä että painaisin sen muistiini. :) Tulee sellainen "olen huono ystävä", kun en tuollaisiakaan asioita muista tai ole niistä kiiinnostunut...

Mutta tosiaan mitä väliä sillä on, ei mitään. Siis innostumisella ja toisen puolesta vouhottamisella? Enemmän itseäni juuri kiehtoo se, että miksi se ärsyttää itseäni. Johtuuko se siitä että olen kateellinen lapsesta, tai kateellinen siitä että toiset osaavat innostua asiasta jos toisestakin. Miksi minä en innostu niin paljoa... vai näyttelevätkö toiset... (siis en nyt puhu äidistä ja isästä, tai lähisukulaisistakaan, vaan tutuista ja ystävistä)

Mutta elän toivossa, että vielä jonain päivänä annan itseni riemastua oikein kunnolla, mennä jostakin asiasta sekaisin. Voisin veikata, että kun olen tätä lapsesta sekaisin menoa (siis ei enää terveellä tavalla sekaisin, vaan sillä lailla että se ei enää ehkä ole edes lasten hyväksi kun lapsi saa päättää kaiken), niin sorrun siihen sitten itse. :D

Ehkä kyseessä voi olla itseni kohdalla se, että olen ollut todella tunteellinen ja tunteelliseen ihmiseen sattuu herkästi. Ehkä olen vetäytynyt tunnekuoreen? Tätähän siis pohdiskelen siellä psykoterapeutilla ja kiehtovaa onkin! :)

Anonyymin kommentti oli tässä mielessä juuri hyvä, minullakin on vielä toivoa innostua jostakin totaalisen sydänjuuriani myöten. :D

Kommentoikaa toki lisää, erityisesti juuri kiinnostaisi nämä ennen en osannut innostua asioista, mutta nykyään osaan innostua ihmiset. Tai onko oikeasti olemassa muita ihmisiä, jotka eivät ole kolmekymppisenä ollut kiinnostuneet toisten perheenlisäyksestä? Kuuluuko ystävän oikeasti ollakseen välittävä ystävä, rakastaa myös koko ystävän perhettä? Näin kärjitestysti kysyttynä?

Enkä tiedä onko itselläni sitä ongelmaa, ettenkö näin tuntisi, mutta silti nämä asiat kiehtovat. Joku tunnelukko minulla nimittäin yleisesti näiden vauvojen kohdalla on... Toisaalta, erilaisuutensa pitää vaan hyväksyä. Mitä siitä suotta tehdä niin isoa numeroa?

Eräs esitti myös hyvän kysymyksen, pelkäänkö lasten myötä menettäväni ystäväni? Se olisi kovin luonnollinen selitys sille, miksi en ole ystävieni lapsista kauheasti ilon tunteita helskytellyt vaikka heidän puolestaan järjellä ajatellen iloinen toki haluan olla!

Kirsi kirjoitti...

Etpä usko miten iloinen olen tietäessäni, että joku jakaa hämmästykseni tuota vauvahysteriaa kohtaan. Vaikka olenkin iloinen ystävieni saadessa kaipaamiaan lapsia niin usein kuitenkin suhtaudun asiaan lähinnä olan kohautuksella. Ja vaikka vauvat ovat suloisia niin en ole vielä kertaakaan riemusta hihkunut jonkun saadessa vauvan. (Veljentytön kohdalla tosin tirautin muutaman onnenkyyneleen. :) ) Naiset tuntuvat menevän muidenkin vauvoista niin totaalisen sekaisin, etten vaan itse pääse mitenkään samalla tasolle. Enemmänkin vauvojen syntymä on minulle sellainen "ihan kiva"-juttu. Välillä on itselläkin käynyt mielessä, että onkohan kyse vaan siitä, että naiset käyttäytyvät kuten kuvittelevat kuuluvan asiaan vai ovatko todellakin onnesta soikeana jokaisen vauvan syntymän takia. Mene ja tiedä.

Omalla kohdallani olen ajatellut tämän johtuvan osittain siitä, ettei vauva/lapsiperhe-elämä mielestäni vaikuta mitenkään erikoisen mielenkiintoiselta tai houkuttelevalta. Ehkä olen vielä vaiheessa, jossa järki sanelee enemmän kuin biologinen kello ja anna liikaa valtaa tiedolle siitä miten epämukavaa lasten kanssa eläminen monella tavalla on. Ehkä aika tekee tehtävänsä.

Saariston kasvatti kirjoitti...

Olisikohan tätä ajatusta voinut enää paremmin tiivistää?!! :)

Minä en ihan olankolautuksella selviä, sillä tämä asia on ihmetyttänyt minua jo niin pitkään. Ja aina tämä elämän suuri kysymys ihmetyttää entistä enemmän.

Mutta ehkä aika tekee tehtävänsä. Tai sitten ihmettelemme hamaan hautaan asti. :)

Anonyymi kirjoitti...

Omista lapsistaan höperöitynyt anonyymi jatkaa:

En minä ikinä ole kenenkään muun lapsista ollut erityisemmin innostunut. Tai siis sillä tavalla tavallisen kiinnostunut kyllä, mutta en todellakaan muista kenenkään laskettuja aikoja enkä huomaa edes välttämättä, että joku on raskaana. Kaupoissa kyllä ihan periaatteesta hymyilen kaikille rattaissa istuville lapsille, koska lasten mielestäni pitäisi varttua hymyilevässä maailmassa, missä mahdollisimman monet heille hymyilevät.

Käytännössä olen havainnut sen, että aika vaikea on pysyä ystävänä, jos ei pidä koko ystävän perheestä. Ongelmana eivät mulla kyllä ole olleet niinkään lapset, vaan miehet... Ja sit oma mies, joka ei ihan ole kestänyt kaikkien naisystävieni miehiä (joista mäkään en kyllä ole pitänyt, mutta mun ei ole tarvinnut kuitenkaan varsinaisesti seurustella niiden kanssa kyläilyillä). Ongelmana ei ole pitää yhteyttä lähiseudulla asuviin naisiin ilman perhettä, mutta kauempana olevat ovat kyllä vähitellen jääneet. Ja sitten ongelma on myös se, jos lapset eivät tule toimeen keskenään - jokunen perhe on jäänyt sillä tavalla pois kuvioista.

Saariston kasvatti kirjoitti...

Sniif, eikö ystävyys olekkaan ikuista? Mutta niinhän se menee, että aito ystävyyskin vaatii joustamista ja ymmärtämistä, sopeutumista muuttuviin olosuhteisiin. Minäkin hymyilen muuten aina lapsille julkisissa paikoissa, olen samaa mieltä tuosta hymyn merkityksestä!!!

Ja kiitos pienestä synninpäästöstä. En ehkä olekaan täysin tunteeton ääliö :)