perjantai 31. toukokuuta 2013

Mielensäilahduttaja vs. mielensäpahoittaja

Ihana aamu. Olen tehnyt lopullisen päätökseni, eli otan minulle tarjotun työn vastaan 100% varmuudella. Allekirjoitan työsopimuksen mahdollisesti jo huomenna! Se takaa palkan elokuusta aina seuraavan vuoden heinäkuulle asti! :) Ei vain riitä voimat kirjoitella hakemuksia hektisen kevään jälkeen, ja mitä nyt kuulin että vastaavaan paikkaan on Turun alueella ollut satoja hakijoita (huh huh), niin tässähän saa olla aidosti otettu että minua pyydettiin (useita kertoja) jäämään ja hakemaan paikkaa. Ainoa syy muihin hakuihin olisi siis ollut opetettava tuntimäärä (muutama viikkotunti lisää olisi ollut ihan ok.).


Erityisen ihanan tästä päätöksestä teki se, että se aiheutti aitoa iloa työpaikalla. Rehtori halasi aivan spontaanisti ilosta ja niin moni muukin työkaveri. Siitä tulee uskomattoman hyvä mieli. Tiedän että minulla on varmasti paljon piirteitä jotka vaativat kehittämistä, mutta jotain olen osannut tehdä oikein kun minut tuohon oikein ihanan oloiseen porukkaan otetaan niin avosylin vastaan (onhan tämä ihan uusi työympäristö minulle ja ehkä se lopullinenkin ellen päätä taas vaihtaa alaa). Toki heti iskee pelko, että mitä jos en ensi vuonna olekkaan heidän toiveidensa väärtti. Jos en esivuonna enää olekkaan se "piristysruiske" joksi he minua ovat nyt kutsuneet. Hassuja itseuskon notkahduksia, mutta ilmeisen terveitä kuitenkin.

Olen ollut aidosti yllättynyt siitä, miten monet ovat pitkin kevättä kyselleet suunnitelmistani ja toivoneet että voisin jäädä taloon. Minulla on jostain syystä ollut itsestäni kovin negatiivinen kuva työkaverina, ja tarkemmin ajateltuna en tiedä yhtään mistä se johtuu (jos ei lasketa nuoruuteen liittyneitä syitä aikanaan). Olemme viime viikkoina keskustelleetkin (vihaan sanaa terapia, se kuulostaa niin sille että minussa olisi jotain vikaa mikä pitäisi korjata) siitä miten minusta tuntuu että ihmiset saavat minusta aivan eri kuvan mitä itse päässäni ajattelen. Keskusteluni on painottunut kyllä lähinnä siihen, että minusta saadaan negatiivisempi kuva kuin mitä oikeasti olen. Tarkemmin ajatellen enhän minä tiedä mitä muut minusta ajattelevat, koska se ei ennen ole minua pätkääkään kiinnostanut. Mutta tälläinen mielikuva minulla silti jostain syystä on ja se on yksi asia jonka haluan itselleni avata. Voi tietenkin olla että tämä kuva koskee enemmän ihan lähipiiriäni kuin vähän etäisempiä työkavereita. Olen jopa alkanut miettimään kumpuaako nämä ajatukset Kalastajasta ja hänen suhtautusimesta aikanaan minuun työkaverina ja nyt kumppanina. Tai ne tätä joskus syntynyttä käsitystä yllä... (?)


Tänään kävi nimittäin niin, että hän piti itsestään selvyytenä erästä asiaa. Minä ehkä hieman ärsyttävään sävyyn laitoin hanttiin, koska en voi sietää sitä että minua määräillään tai minun oletetaan tekevän asioita käskystä. Teenhän minä paljon asioita jos pyydetään tai vaikka ei pyydettäisikään, mutta käskien (edes kiertäen) en kyllä edes laula. Ja vitsilläni minä siinäkin asiassa hanttiin laitoin, toki olisin helposti tehnyt asian jota minun oletettiin tekevän. En asiaa edes tajunnut kuin vasta kotiin lähtiessämme kun huomasin toisen olevan vihainen. Ei paljoa enää lohduttanut, kun sanoin että vitsillänihän minä ne sanoin. Sieltä tuli taas täys laidallisella, no okei, yhdellä lauseella "no sinä olet aina tuollainen että muiden pitää sinua passata, mutta itse et tee mitään". Fiksu olisi siinä vaiheessa toki sanonut, että olisinhan minä tehnyt jos et olisi pitänyt minua niin itsestäänselvänä vaatimuksessasi ja yleensäkin, ja että se tuntuu minusta pahalle. No en ollut niin fiksu vaan pahoitin aidosti mieleni ja turvauduin siihen perinteiseen eli hiljaa olemiseen. Ja siitähän minulle tulee entistä pahempi mieli.


Ja kuinka paljon minä olen hänen vuokseen asioita kuitenkin tehnyt, ja kuinka paljon teen niitä myös muiden vuoksi. Välillä tulee sellainen olo että ei vain jaksaisi, kun tuntuu että toisella junnaa sama negatiivinen kuva minusta aina vain. Eipä tätä ole pitkään aikaan tapahtunutkaan ja siksi se ehkä harmittaakin kaksiverroin. Vuosi sitten kuulin tätä lähes viikottain ja silloin siihen ehkä oli vielä aihettakin. Eniten harmittaa etten taaskaan osannut käsitellä tunteitani ja puhua niistä siinä hetkessä... tätä siis koitan aidosti harjoitella, omien tunteiden ilmaisua oikeaoppisella tavalla (vastahyökkäys on harvoin hyvä puolustus). Vain sitenhän voi saada toisen ymmärtämään, että hänen toimintansa tuntuu minusta pahalta ja siksi reagoin siihen "negatiivisesti", koska en ole kypsempi vielä muunlaiseen reagointiin vaikka kuinka haluaisin. Mutta näin se varmaan menee aina jos on jotai kahnausta, toinen on se joustavampi osapuoli... harmi että olemme molemmat sellaisia hiilihankoja, että tässä pitäisi molempien nyt vähän notkistua jotta näistä turhista mihinkään liittymättömistä kahnauksista päästäisiin eroon. Mieluummin minä otan pari isoa riitaa kuin paljon pikkukahnausta...

Mutta iloisempiin asioihin! Huomenna alkaa loma!

Tänään allekirjoitin elämäni ensimmäiset todistukset luokanopettaja tittelillä! JEI! 10 viikon vapaus, täältä tullaan! :) Onneksi meidän perheessä ei vielä ole alkanut lomakatkeruus... se nimittäin iskee silloin tällöin varmasti kaikissa perheissä joissa vain toinen on opettaja (tai muuten "pitkillä" lomilla - kaikki on oikeasti suhteellista). Tosin meillä on aika samanpituiset lomat, harmi vain että ne on eri vuodenaikoina. :D Joten enköhän se lopulta kuitenkin ole minä, joka kiroan kun pitää pimeinpään vuodenaikaan jaksaa olla pirteä ja aikaansaava. :D 

7 kommenttia:

Lady of the Mess kirjoitti...

Onnittelut - teit varmaan viisaan ratkaisun tuon työpaikan suhteen. On kyllä kiva tehdä töitä, jos tietää, että arvostetaan ja tykätään;)
Ja tuohon toiseen asiaan en osaa sanoa mitään rakentavaa - nimimerkillä 25-vuotta-mielensäpahoittaja-kiukuttelija-mököttäjä;)

Anonyymi kirjoitti...

Onnittelut erityisesti koulullesi! Meillä on viidenkymmenen hakijan joukosta yritetty arpoa parhaita ja "hutivalintoja" tullut. Kun tunnettu kelpo sijainen on koululle hyvä valinta.

Sitten tuohon toiseen: en ensin edes ymmärtänyt, mitä tarkoitit tuolla lomakatkeruudella. Olen ope, mies ei. Sisareni on ope, mies ei. Minulla on leegio tuttuja, joissa toinen osapuoli on ope, toinen ei. Mutta ihan totta koskaan en ole kuullut, että se ei-opettaja olisi "katkera". Hän nääs näkee, mitä tämä työ on talvella ja kuinka raato ope on toukokuussa (ja joulun alla). Ja sitten se puoliso yleensä näkee myös sen, että kesälläkään ei ope ihan lomalla ole: sisareni mies erityisesti ei lakkaa ihmettelemästä, kuinka loputtomasti ihmisen pitää itse käydä kursseja ja suorittaa erilaisia tutkintoja, että voisi opettaa toisia.

Saariston kasvatti kirjoitti...

Kiitos! Olkaa anon. Onnellisia, minulla on todellakin erilaisia kokemuksia. Syynä tosin saattaa olla ollut se, että ko henkilöt ovat aina olleet suvun ainoita opettajia (jolloin tuota konpensoivaa keskustelua ei välttämättä synny luonnostaan). Nämä ihmiset eivät myöskään koskaan olenäkybästi näyttänyt uupumuksen merkkejä... Jotta ihana kuulla että samaa älytöntä käytöstä eivät joudu kaikki kokemaan ja toivottavasti en minäkään!

Kirsi kirjoitti...

Onnittelut työstä! Ja onnittelut siitä, että tuollaisessa parisuhteen kahnauskohdassa osaat sentään olla hiljaa vaikket vielä ehkä kypsästi kommunikoida. Itsehän en ole vielä saavuttanut edes tuota hiljaa olemisen taitoa vaan olisin vastaavassa tilanteessa TODELLAKIN lähtenyt vastahyökkäykseen ja luultavasti vieläpä kohonneilla desibeleillä. :) Että älä turhaan potki itseäsi "keskeneräisyydestä" vaan iloitse että olet noinkin pitkällä.

P.S Mulla ei ole susta työkaverina eikä muutenkaan lainkaan negatiivinen kuva. Päinvastoin, tykkääntykkääntykkään kun tiedän että sulla on mielipiteitä ja kyky ajatella syvällisesti ja monelta suunnalta. :)

Virpi kirjoitti...

Onnea kovasti : )

sara kirjoitti...

Iloiset Onnittelut myös täältäkin päin !
Itsekin olen niitä ihmisiä, että en laula käskiessä kun eihän se kukkokaan niin tee :)
Vaan pyytäessä KYLLÄ. Siinä onkin minulle ainakin iso ero ja saatan itsekin aikas täpäkästi olla vastaan jos käsketään ja ihan oikeutetusti vaikka olenkin aina auttamassa sen minkä pystyn.
Ja tuohon ns. työrooliin. Se on jännä juttu, että sitä kuvittelee olevansa ihan toisenlainen itse kun muiden silmissä on. Minäkin kuvittelen työelämässäni olevan sellainen sinkoilia, levoton tapaus kun minun työkaverini ihmettelevät kuinka minä olen niin rauhallinen jne...Ilmeisesti se on minun mieleni vain joka sinkoilee jne... Että luota vain siihen mitä tulevat työkaverisi sinusta ajattelevat ja sanovat. Uskon todellakin että olet "piristysruiske" ja siksi he sinusta tykkäävätkin. Nyt vain nenä kohti kesälomaa ja syksyllä uusiin haasteisiin ilman murehtimisia. HYVIN SE SIITÄ MENEE ja miksei menisi...

Saariston kasvatti kirjoitti...

Kiitos. :)