tiistai 22. tammikuuta 2013

Häpeä

Olin kuolla tänään häpeästä. Meillä oli tänään tapaaminen. Tapaamista ei oltu valmisteltu. Tapaamista ei oltu ohjeistettu. Moka oli sekä opettajan että koordinaattorien. Häpesin niin paljon, etten muista vastaavaa. Koitin ja koitan kestää ajatuksen siitä että tapaaminen ei ollut minun organisoimani, tapaamisen sujuminen ei ollut minun vastuullani. Minkään sortin vastuuta en myöskään tapahtuneesta ota, mutta pahaa pelkään että he jotka nyt mokasivat eivät tajunneet edes mokanneensa. Maailma on välillä tuskallinen paikka kun pitää vain tajuta asioiden antaa olla, mitä väliä... meni mikä meni. Organisointia rakastavana on oikeasti todella vaikea antaa vetovastuu jollekin muulle ja vikistä itse perässä, mutta tein sen tarkoituksella, sillä on hyvää harjoitusta olla välillä siinäkin roolissa. Todella hyvää. Niin tuskaisia tunteita se suunsa kiinni pitäminen on tänäänkin aiheuttanut.

Tapaamisessamme oli hiljaista kuin hautausmaalla. Kysymyksiä oli mielessäni monia, mutta suostuin esittämään niistä vain yhden. Jos kaikki muut ovat turpa rullalla niin en sitä kyllä enää avaa minäkään. Olen niin väärässä paikassa, minun pitäisi olla töissä eikä seuraamassa tätä pelleilyä, välillä kadun katkerasti että jatkoin vielä nämä pari vuotta, tänään oli yksi niistä päivistä. Moni voi ihmetellä, että miksi et sitten toiminut tilanteessa kuten siinä olisi mielestäsi pitänyt toimia. No siksi, että olen kyllästynyt pelastamaan toisten nahkoja. Jos ihmiset ottavat vastaan tehtävän, se tehtävä pitää suorittaa kunnialla ja parastaan yrittäen. En tiedä onko penkkiin ja sivuun vaipuminen kunniallista tai edes parasta yrittämistä? Niin selvästi huomasi ettei olla oltu tekemisissä tilaajan eikä tekijän kanssa, mitä hyötyä on kokoontua jos kummallakaan ei ole mitään ajatuksia? Ei yhtään mitään.

No avasin minä kuitenkin suuni sitten tapaamisen jälkeen. Pakkohan minun oli, häpesin niin paljon. Pakkohan minun oli pelastaa edes oma naamani ja käydä pyytämässä anteeksi että homma oli niin juosten kustu. En olisi pystynyt muuten elämään itseni kanssa. Kysyin samalla myös kaikki kysymykseni ja kerroin miksi en niitä siinä tilanteessa ollut kysynyt. Kehtasin lähteä pois.

Tapaaminen oli yksinkertaisesti huonosti organisoitu, mutta olihan meillä kaikilla osallisilla vastuumme. Toisilla isompi ja toisilla pienempi. Koitan nyt ymmärtää sen, että minä olen siellä pienellä puolella. Minulla on projektissa oma tehtäväni ja siihen minun tulee tarmoni keskittää, onnistua siinä. Silti minä tunnen suurta tuskaa kaikkien puolesta että homma meni niin läskiksi. Raskasta.

En tiedä oliko toimintani moraalisesti kaikkein järkevintä, mutta olen niin kyllästynyt ihmisten asenteisiin. Olen niin kyllästynyt siihen että samat naamat on aina hiljaa, tai äänessä. Olen niin kyllästynyt tähän koko touhuun. Itse projektista olen kyllä innostunut ja hyvä siitä tuleekin alkukankeuden jälkeen. Meillä on toimiva oma pikku tiimi josta olen todella iloinen.

Ryhmätyöt eivät ole minua varten. Olen yksilösuorittaja ja ylpeä siitä.

Ugh. Olen puhunut.

Huomenna vähän lisää ryhmätöitä.

Oujee.

Jokainen päivä on mahdollisuus oppia jotain uutta, 

kuten itsehillintää ja kauniita sanoja.

2 kommenttia:

Virpi kirjoitti...

Olen ollut joskus samanmoiselta kuulostavassa tilanteessa... Ei aina huvita olla se, joka yrittää "pelastaa" tilanteen.. Osanottoni ; ).
No, huomenna parempi päivä!

Saariston kasvatti kirjoitti...

Eipä tämä nyt niin vakava asia ole. Tänään on taas parempi päivä, pari työtä tuli tehtyä valmiiksi ja palautettua.

Kyse on tosiaan siitä omasta oppimisprosessista myös, aina ei tarvitse olla itse suuna päänä tekemässä kaikkea vaan vetäytyä. Siinä on itselläni todella paljon harjoiteltavaa. Kuten myös siinä, että omia mielipiteitä ei AINA tarvitse kertoa. :)