Ei pidä kadehtia sen ihmisen iloja, jonka suruja ei tunne

Salkkarit on ihan paras sarja ja Siwa on todellakin lähellä. Voin tunnustaa, olen koukussa molempiin. Jotenkin on vain hienoa, että tämän kokoisessa maassa tehdään omaa saippuaoopperaa. Kun sarjaa katsoo siitä näkökulmasta, oivaltaa nopeasti sen mahtavuuden. Ja siwa on vaan paras, ehdin juoksemaan sinne ja takaisin mainostauon aikana. :D

Viikonloppu oli kyllä yhtä hullunmyllyä, tunteet meni kuin vuoristorata pohjamudista ihan huipulle. Mutta jätetään ne negatiiviset asiat, ne on käsitelty ja elämä jatkuu. Joukkoon mahtui nimittäin positiivistakin.

Ystäväni täytti 40, järjesti kunnon bileet! Bändit ja kaikki. Pisteet niille jotka jaksavat ja viitsivät! Heidän takiaan maailma on parempi paikka elää.

Toinen ystäväni oli varannut itselleen sviitin. Pääsin nauttimaan siitäkin ja kunnon sunnuntain aamiasbrunssista myös. Välillä sitä vain on niin onnellinen ihmisistä joita on kohdannut. Nämä kaksi tarttuivat elämääni Thaimaan rannalla ja mukana pysyvät, se on varmaa.

Kävipä sitten niinkin, että ostin itselleni menopaluu-lipun Ateenaan. Kreikan saaret kutsuvat kesäkuussa. Oijoi. Tämän samaisen sviittileidin kanssa. :D

Tänään minulla soi kaksi kertaa puhelin. Toisen ansiosta koko loppuviikko töitä ja toinen takasi työt myös pääsiäisen jälkeiselle viikolle, ehkä jopa pidemmällekin. Voiko tässä olla muuta kuin onnellinen ja iloinen? Ei voi.

Siihen viitaten Kirsi tuossa kirjoitti kommentin: "En voi mitään sille, että aina kun luen sun kirjoituksia niin mulle tulee sellainen olo, että sun elämä on tosi ihanaa. Silloinkin kun sanot, ettei se ole." Se on hienoa kuulla. Sillä olen samaa mieltä. Ja jotenkin toivon, että kaikki muutkin ajattelisivat samoin, siis omasta elämästään. Ja jotenkin uskon, että näin ei ole vain siksi, että ihmiset ovat taipuvaisia uskomaan että muilla on asiat niin paljon paremmin. Ei ole. Tai vaikka olisikin, mitä väliä? Itse olen joutunut kohtaamaan paljon surua ja lopulta menetyksiä, läheisten hätää ja sairautta, ihmisten pahoinvointia, salailua ja kyräilyä, siis paljon suhteessa ikääni (en paljon suhteessa muihin). Osa näistä jatkuu yhä, jotkut jopa loppuelämäni. Olen itsekin voinut ajoittain henkisesti todella huonosti, koska asioilla on tapana uuvuttaa juuri ne, jotka haluaisivat eniten auttaa, mutta käytännössä eivät voi tehdä asioille paljoa mitään. Lopulta sitä tuntee itsensä huonoksi kun ei pysty auttamaan tai muuttamaan asioita, ja sitten ärsyttää, isolla kädellä! Toisaalta olen aina tiennyt, että olen syntynyt aika onnellisten ja hyvien tähtien alla, hyvään perheeseen. Olen saavuttanut ja saanut kaiken sen mitä olen halunnut tai vähintään sen mitä olen tarvinnut. Olen kuullut jonkun joskus sanovan, että vasta surun ja hädän koettuaan ihminen oppii olemaan onnellinen siihen mitä on. Ehkä se on näin, tai sitten kyse on vain siitä, että kaikki ymmärtäisivät vähintään nämä kaksi asiaa.

" Ei pidä kadehtia sen ihmisen iloja, jonka suruja ei tunne."

" Itseään on helpompi muuttaa kuin muita."

Itse en halua ajatella, että ihmisen tarvitsisi olla onnetton ollakseen onnellinen.

Siinä vähän ajateltavaa alkavalle viikolle.

Ja niin... elämä on välillä perseestä ja se on ihan ok! 

Tsin Tsin!