Säännöt rakkaudelle

Oletteko kuulleet Anna Puun uudelta albumilta kappaleen säännöt rakkaudelle? Kappaletta ei löydy vielä Youtubesta, mutta spotifyn ja muiden musiikkiohjelmien kautta kappaleen voi toki kuulla ilman levyn ostoa. Levy itsessään oli kumma, en ensi kuulemalta tykännyt siitä yhtään, en siis yhtään. Kuulin kuitenkin radiosta, että toimittajankin oli pitänyt kuunnella se useampaan kertaan ennen kuin levy avautui. Joten niin tein minäkin... ja kyllähän se jo paremmalle kuulostaakin. :)

Tuo säännöt rakkaudelle kertoo kyllä aivan erilaisen tarinan mihin se omat ajatukseni vei eilisellä radiokuuntelulla. Jäin puoliltapäivin autoa ajaessani ja kappaletta kuunnellesani miettimään yksinäisiä vanhuksia. Omista isoäideistäni opin kuinka tärkeää se pienikin seura heille oli (vaikka toinen heistä olikin varsinainen menohiiri), välitön välittäminen ja läsnäoleminen. Olen hyvin tyytyväinen että halusin lapsena viettää heidän kanssaan niin paljon aikaa kuin vietin, sillä aikuisena se ei enää ollut mahdollista. Olen aina surrut niitä ihmisiä jotka joutuvat elämään vanhuuttaan yksin (ellei se sitten ole oma valinta!) ja ehkä tästä syystä olen hyväntahtoisesti pitkään halunnut tehdä asialle omalta osaltani jotain. Helsingissähän kävinkin töissä bongaamieni vanhusten luona siivoamassa ja rupattelemassa, kunnes he yksitellen kuolivan. Nyt olisi toiveissa käydä vaikka vanhainkodissa lukemassa vanhuksille, järjestää viikottaista käsityökerhoa/jumppaa vanhuksille tai kaikkein rajuimpana vaihtoehtona kouluttautua saattohoitajaksi - siis sellaiseksi ihmiseksi joka käy juttelemassa ja pitämässä seuraa saattohoidossa oleville ihmisille. En kyllä tiedä olisinko siihen vielä henkisesti tarpeeksi kypsä, mutta noita lievempiä seuran muotoja olen halunnut pidempään toteuttaa, mutta en ole kuitenkaan toteuttanut. Kunhan ajatus tarpeeksi pitkään kytee ja joku osaisi jossain minun kaltaisia ihmisiä erikseen etsiä, lähtisin varmasti helpostikin mukaan. Toki voin itse ottaa yhteyttä vanhainkoteihin, mutta se tuntuu toistaiseksi isolle kynnykselle. En tiedä miksi. Ehkä tämä ajatus on oikeasti vasta kypsymisasteella. Jotenkin vain toivon, että jokainen ihminen saisi arvokkaan kuoleman, eikä hänen tarvitsisi elää viimeisiä vuosiaan yksin.

"Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle, rakastaa niiden rajoissa, hiljentää risteykseen ajoissa,

meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle, rakastaa niiden rajoissa, kääntyä kotiin ajoissa,

emme saa hylätä toisiamme..."

En muistakaan koska olisin viimeksi käynyt hautausmaalla. Nämä ajatukset kuitenkin lähes pakottivat minut illalla siirtymään siihen suuntaan. Kävin sytyttämässä kynttilät kaikkien isovanhempini haudoille, sekä muistolehtoon isoäidilleni ja edesmenneelle anopilleni. Pieniä eleitä, mutta aina yhtä rauhoittavia! Eihän niitä kynttilöitä vainajien takia haudoille viedä, vaan itsensä takia, siksi että muistaisi että muistaa.

Jotenkin vain nauratti kun mennäviikolla veljeni oli sanonut isälleni, että oli nähnyt jonkun mummon parvekkeellani, niin siis minut! Olin laittamassa "kukkia" parvekkeella, mutta olen silti vähän huolissani jos profiilini näytti jo tässä iässä mummomaiselle. ;) Tämä lauantai iltainen hautausmaakeikkani kyllä laittoi nauruhermot taas kutittelemaan, meneehän tämäkin aika mummomaiseen lauantai-ilta aktiviteettiin. Vaikka ei siellä hautausmaalla ollut silloin edes mummoja. Ei siellä ollut ketään. Kun tähän lisätään vielä ihana mieheni, joka nukahtaa viikonloppuisin aina viimeistään kahdeksalta, ja pukeutuu monesti sellaisiin ihaniin vaatteisiin mitä papat vielä parikymmentävuotta sitten käyttivät, niin kyllä tässä tulee monesti naurettua meille kutovana mummona ja kalastavana pappana. Mutta no, kaikesta huolimatta jaksan uskoa että olemme ihan dynaaminen pari. :) Aina muulloin paitsi näin marras-lokakuussa. On tämä aina yhtä ankeaa kautta.... yyh.