Hah. Ei tämä nyt niiin paha ollutkaan. Tässä Helin toiveesta menneen viikon vuodatukseni, jonka poistin aluksi parin tunnin jälkeen julkaisusta. Nanna sinne jotain henkevää ehti kommentoimaankin jo keskellä YÖTÄ! Kiitos siitä. Nyt kun on mahdollista niin kerrottakoon, että tilanne ennen kirjoittamista oli se, että olin todella kyrsiintynyt erääseen nimeltämainitsemattomaan jo paljon puhuttaneeseen opettajaan, koska vasta nyt tajusin mikä hänessä minua niin suunnattomasti ärsytti. Samalla toki alkoi ärsyttämään tämän ärsytyksen lisäksi oma käytökseni ennen ja nyt. Ja sitten kun oikein ärsyttää, niin alkaa muistamaan mitkä kaikki muutkin asiat ovat ärsyttäneet. Ja niitä on ollut paljon. Osa toki ihan sellaisia, että itsekeskeisenä ihmisenä ei ole tajunnut maailman pyörivän muuallakin kuin oman navan ympärillä, joista ei enä nykyään jaksaisi välittää. Mutta kyllä sitä edelleen voisi kirjoittaa kirjan nuoren naisen kasvutarinasta, tekevälle ja sosiaaliselle sattuu. Mutta mitä sitä lässyttämään. Kaikki tunteet ovat sallittuja, lopulta olen ylpeä siitä, että olen alkanut tutkimaan ärsyyntymiseni syitä. Joskushan ne käsittelemättömät tunteet pitää kohdata. Ole hyvä Heli (aina kannattaa yrittää!). Tiistai yöllinen vuodatukseni:
Tiedättekö sen hetken kun tuntuu, että haistakoot kaikki paskan. Sen hetken, kun tunnet että paras kaverisi on skumppapullo ja juuri sen skumppapullon kanssa sinulla on hauskempaa kuin aikoihin. Katsot kymmenennen kerran saman televisio ohjelman netistä (Miranda, olen niin koukussa). Naurat joka kerta yhtä paljon. Jaksat ihaillen katsoa sitä, miten rakastumisesta tehdään draamaa. Kuinka ihanaa se alkuhuuma ja odotus olikaan. En yhtään ihmettele niitä ihmisiä, jotka ovat koukussa siihen. Niitä saamarin sikoja, jotka satuttivat omien halujensa takia minua ja varmasti monia muitakin. Ei, en ole eroamassa, ei kalastaja ei ole tehnyt mitään väärin. Kalastaja on ihana. Perus asetelma. Vika on aina minussa, ei koskaan kenessäkään muussa. Paskat. En enää jaksa uskoa siihen. Vaikka osittain kyllä uskon siihenkin teoriaan yhä edelleen. Mutta minä olen vihainen. Nyt alan pikkuhiljaa vasta tajuamaan kuinka vihainen ja katkera olen kaikesta siitä, mitä olen elämäni aikana saanut kohdata. Olen täynnä käsittelemätöntä vihaa, käsittelemätöntä katkeruutta ja ennen kaikkea käsittelemätöntä surua. Tuntuu ehkä käsittämättömälle, mutta itsestäni on alkanut tuntumaan, että anopin menetys oli itselleni jo liikaa. Miksi kaikki ihanat naiset kuolevat ympäriltäni. Miksi kaikki jää kesken. Miksi minulle annetaan vain hetki kaikkien ihanien naisten kanssa, sellaisten joiden kanssa minulla on hyvä olla. Miksi he kaikki kuolevat. Miksi minä joudun kohtaamaan kuoleman näin nuorena ja näin läheltä ja näin usein? Välillä tuntuu että olen sekaisin. Eikä edes niin välillä. Ne hetket kun tajuaa, miten koittaa täyttää ihmisten toiveet, onnistumatta. Ne on kuulkaas petollisia. Ne hetket kun pettyy itseensä, ne vasta petollisia ja masentavia ovatkin.
Kuten moni on jo todennut, minun suurin ongelmani on se, etten kestä sitä että me kaikki ihmiset olemme lopulta lapsellisia. Meistä kukaan ei ole täydellinen. Jokainen tekee virheitä ja se pitää vain kestää. Jokainen meistä on heikko. Ja saa ollakin. En koe vaativani vahvuutta tai virheettömyyttä itseltäni, enkä muilta. Mutta taidanpa vaatia sitä kuitenkin. Väittävät, että tieto lisää tuskaa. Se on totta. Mitä enemmän olen tietoisempi omista ajatuksistani ja käytösmalleistani, sekä niiden syistä, sitä huonompi olo minulla on. Olkaatte siis onnellisia te, joita ei pakoteta miettimään miksi toimitte kuten toimitte. Tai olkaatte onnellsia jos olette ne asiat jo käsitelleet. Se on kuulkaas perseestä. Ja niitä ihmisiä, jotka uskaltavat sanoa mitä ajatteleva, heidät pakotetaan ajattelemaan. Koska se ei ole yhteiskunnallisesti normaalia käytöstä. Ei ole yhteiskunnallisesti normaalia sanoa mielipiteensä, olla rehellinen tunteidensa ja ajatustensa kanssa. Koska ne ajatukset eivät aina ole positiivisia.
Kuulin tänään, että rakkain ystäväni on raskaana. Olen hänen puolestaan onnellinen. Aidosti olen. Tai ainakin yritän olla. Osasin rehellisesti sanottuna odottaa tätä. Hän on ansainnut kaiken mahdollisen onnen mitä maa päällään voi hänelle vain antaa. Mutta samalla olen katkera ja kateellinen. Se on hyvä tunnustaa. Siinä taisi mennä viimeinenkin lapseton lapsuuden ystäväni. Tuntuu että olen tienristeyksessä. Minähän olen ollut se joka on halunnut perheen. Miten tässä näin kävi, että minä olen nyt ystävistäni viimeinen joka haahuilee kohtuu irrallaan, kohtuu yksinään. En tiedä. Eiköhän se ihan peiliin katsomalla selviäisi. En enä edes tiedä haluanko lapsia. Jaksaisinko oikeasti olla äiti. Tuntuu etten jaksa olla edes tyttöystävä. En jaksa oikein välittää edes itsestäni, miten jaksaisin välittää muista. Enkä edes kuvittele, että nämä kaikki ystäväni olisivat välttämättä onnellisia. Eihän se lapsi kaikkea ratkaise. Päinvastoin. Siitähän ne murheet vasta alkavatkin. Mutta myös ilot.
Olin juuri suunnitellut, että pitäisi tyttöjen illan. Mutta en enää halua. Kaikilla olisi lapsia. Kaikki puhuisivat lapsista. Ei helvetti kiinnosta. Haluaisin joskus olla keskipiste, se tärkein ihminen. Haluaisin joskus, että ihmiset näkisivät oikeasti minut. Eivät näkisi sitä jonka kuvittelisivat olevani, vaan näkisivät minut sellaisena kuin aidosti olen. Vailinaisena, herkkänä, rikkinäisenä. Toisaalta toivon myös sitä, että jaksaisin nähdä myös muut ihmiset. Se vasta vaikeaa onkin.
Tiedättekö. On hienoa tajuta se, että kaipaa muiden huomiota. Kaipaa sitä, että joku sanoo sinussa olevan paljon hyvääkin. En halua, että minua nostetaan jalustalle, sillä en ole sen arvokkaampi ihminen kuin kukaan muukaan. Mutta kaikkien huonojen puolieni rinnalla minussakin on jotain hyvää. Pakkohan minussa on olla. Olen viime aikoina kuullut niin paljon paskaa, pelkkää kriitiikkiä, myös sitä aiheellista, että kaipaan jo jotain kauniita sanoja. Kaipaan sitä, että kelpaisin aivan tälläisenä kuin olen. Miksi minä olen aina se jonka pitää muuttua. Minä haluan muuttua, minä haluan oppia, haluan kehittyä. Kyse ei ole siitä. Olisi lohdullista, että silti kelpaisin välillä edes juuri tälläisenä viallisena olentona mitä olen.
Miksi minä olen aina se jonka pitää ymmärtää. En jaksa enä pyytää anteeksi. En vai jaksa. Joskus toivon, että paha maailma pyytäisi anteeksi myös minulta kaiken sen, mitä on minulta vaatinut. Minäkin olen hyvä ihminen, teen hyviä tekoja. Voisiko joku joskus huomata nekin, eikä aina mainita vioistani, joista olen itsekin harvinaisen tietoinen. Ja se vikani on yltiöpäinen rehellisyys, joka myös välillä suunnattomaksi vittumaisuudeksi koetaan. Mutta ei, en näe maailmaa negatiivisena. Olen tavannut elämäni aikana paljon ihmisiä joita ihailen, joiden mallista haluaisin oppia. Haluaisin oppia esittämään tunteeni kuten isäni, haluaisin olla sitkeä kuten veljeni, haluaisin olla auttavainen kuin mieheni, haluaisin olla lempeä ja taitava kuin eräs kuvataideopettajani, haluaisin olla työstäni yhtä innostunut kuin ex-kollegani, haluaisin olla selviytyjä kuten monet ystäväni... ennen kaikkea haluaisin muuttua kuten äitini. Haluaisin olla ihminen, jonka haudalla ei sanottaisi "kun se oli aina niin kriittinen ja negatiivinen". Kun en minä ole. Tai siis olen minä kriittinen. Mutta olen myös positiivinen, auttavainen ja hyväntahtoinen. Minkä sille voi että elämä on ajanut siihen pisteeseen, että käämit kärähtää keveästi. Onneksi sille on tehtävissä vaikka ja mitä. :)
Hui. Tämä oli pelottavaa kirjoittaa, ja vielä pelottavaa tämä on julkaista. Mutta elämä on täynnä pelottavia asioita, jotka on vain parempi tehdä. En minä sitä häpeä että olen vailinainen ihminen.
Lähde: Kamala luonto
3 kommenttia:
Kiitos tästä! =) Hyvä kirjoitus!!
Kyllä sinä kriittinen olet ja annat sen myös herkästi kuulua, mutta ymmärrän sua silti. Et halua asettua kiltin tytön muottiin (missä olet joutunut olemaan...). Mutta. Joskus vaan on parempi olla hiljaa - mutista itsekseen ja antaa kaikkien olla omanlaisiaan. Olen edelleen sitä mieltä. Ja opettelen sitä edelleen itekin...... hyvin herkästi vittuunnun muiden tyhmyyteen, jos nyt niin voi sanoa. (vai olenko minä vain se tyhmä..???) Mutta opettelen olemaan hiljaa.
Olet sinä ihana. Kyllä olet, usko nyt se jo itsekin. <3 Olet vain niin rehellinen, ettei muut sitä aina kestä, luulen niin. Mutta on tosi rohkeaa ilmaista myös kateutta ja katkeruutta, useimmat sen piilottaa jonnekin.
Lueppa tämä teksti: http://hyvinvoinninkiemuroita.blogspot.fi/2012/11/rauhatonta-sahlailya.html#comment-form ja siitä lähinnä tuo EKI-osuus. Minusta se oli aikkas mielenkiintoinen ajatus!!!
Se on ihan totta. Miten me ihmiset olemmekin niin erilaisia. Toisten pitäisi oppia sanomaan mielipiteitään enemmän ääneen. Toisten taas pitäisi pitää ne enemmän sisällään, jotta edes jotkin ajatukset otettaisiin vielä uskottavina. :) Ja usko Heli, kyllä minulle menee takaraivoon vihdoin vanhempien ja viisaampien vinkit... et turhaan hoe tätä asiaa. Sinnikkyytesi palkitaan!! Mun kanssa kannattaa olla sinnikäs, jos haluaa saada mun kaaliin jonkin ajatuksen.
joskus vielä toivottavasti itsekin niitä viljelen. Pitää kohta varmaan soittaa johonkin naistenlehteen, että haluatteko tehdä jutun herkästi ärsyytyvästä ihmisestä ja siitä, miten tätä ongelmaa voisi lähteä ratkomaan. :) Siis jos olisin yhtään julkisuudenkipeä, niin tässähän olisi oiva tilaisuus päästä bramille.
Ehkä tämä suurin ongelma onkin tässä lähipiirissä. He eivät varmasti aina jaksaisi kuunnella, mutta se ei poista minun tarvetta puhua ja kuulla että aika turhaan asiaan taas kiinnitit huomiota. Ja toinen ongelmani on se, että kyllähän minun pitäisi jaksaa tulla ihmisten kanssa toimeen vaikka ne kuinka sapettaisivat minua. Olla rakentavampi. Siksi ehkä kilahdankin juuri siitä, että joku toinen ei toimi siten, miten minun vaaditaan toimivan. Mutta toisaalta. Kaikessa on aina tosiaan ne kaksi puolta, paljon herkemmin sitä tulee annettua niitä kehujakin. Ja minkäs sille voi että me ihmiset olemme erilaisia. Kyllä sitä ihan mielenkiinnolla odottaa mihin suuntaan tässä kehittyy, varsinkin kun on tietoinen että siihen voi itse omilla haluillaan vaikuttaa.
Ja mikä tulee siihen kateellisuuteen, en itsekään käsitä sitä. Olen oikeasti tyytyväinen elämääni nyt. En oikeasti haluaisi lasta juuri nyt. Mutta jokin siinä silti on... vai onko se vain siinä, että joku on saanut jotain mitä minä en. Kai ihminen voi olla niin lapsellinen vielä tässä iässä. Ja siis onkin. Mutta tosiaan, en minä sitä häpeä tunnustaa. Enkä oikeastaan sitäkään, on syy sitten mikä tahansa, en oikeasti vaan jaksa kuunnella lapsiperheiden juttuja. Ulkopuolisen silmin lapsiperheiden arki on oikeasti aika tylsän kuuloista. :) Aika vähän puhutaan myös siitä, kuinka paljon moraalisesti oikeasti tarvitsee olla toisten perheasioista kiinnostunut, välittääkseen kuitenkin täysipainoisesti ystävästään. Tarkoittaako se, että välitän ystävästäni sitä, että minun pitää luonnollisesti rakastaa myös hänen miestään ja lapsiaan? Eihän se lopulta ole inhimillistä, ja pitkälle vietynä edes suotavaa ;D Vaikka tämä tuleva uusi pikkuperhe tuleekin varmasti olemaan kaikista lähinnä sydäntäni. Heissä on vain jotain.
Lähdenpä tästä heti lukemaan tuota artikkelia.
tuttuja tunteita tuossa lapsiasiassa!
Lähetä kommentti