Ryhtiliike suuntaan positiivisuus?

Anonyymi heitti todella asiallisen kommentin edelliseen tekstiini:

Siun blogia oli kivaa lukea ennen. Miun makuun nykyään liian kärkevää tekstiä mistä tulee sellanen ajatus että kaikki maailman asiat ja ihmiset on sinua vastaan. Vähän niinkun sinun pitäisi joka asiasta valittaa ja ottaa kantaa kaikkiin asioihin. En mie pahalla sano. Hyvähän se on että ottaa kantaa, mutta näistä jää paha maku suuhun. Joka päivä tai kerta jostain valitusta. Ja olet vielä tavallaan siitä ylpeä.

Olen aidosti iloinen tästä kommentista, sillä olen ihminen joka pitää välillä herättää. Minä jos kuka olen herätyksen tarpeessa. Anonyymi sanoi varmasti sen, mitä moni on jo ajatellut. Olen sitä itsekin ehtinyt tässä pohtimaan, kun huomaan ettei päässäni ole paljoakaan positiivisia ajatuksia ja tietenkin se heijastuu myös teksteihini. En yritä edes puolustella itseäni, enkä väitä että olisin ylpeä itsestäni. Jos ihan rehellisesti sanotaan, voin aika huonosti. Se on ristiriitaista, sillä järjellä ajatellen kaiken pitäisi olla hyvin. Harmi ettei järki ja tunteet kulje aina käsi kädessä. En todellakaan elä elämäni motivoivinta vaihetta tällä hetkellä. Joudun tekemään paljon asioita joita en halua (ainahan me ihmiset välillä joudumme): tuhlaamaan aikaa opiskeluun joka ei anna minulle mitään (sitä ei voi jättää kesken), olemaan erossa miehestäni paljon enemmän mitä haluaisin, en voi tehdä töitä, koska opintotukien tulorajojen/takaisinmaksun takia se ei ole kannattavaa (ei minulla nyt niin hyvä palkka ole). Jotenkin muutenkin olen elämässäni kuilunreunalla, jossa vanhat tavoitteet ovat vaihtumassa uusiin. Tällä hetkellä olen melko tavoitteeton. Tiettyjen asioiden takia asiat eivät voi lähivuosina ilmeisesti myöskään mennä kuten haluan, minun on hyvin vaikea hyväksyä sitä, oppia elämään sen asian kanssa. Se luo turhautumista muutenkin turhauttavaan elämänvaiheeseen. Rehellisesti sanoen alkaa tuntua, etten tunne enää itseänikään. Se on pelottavaa!

Olen tekemässä mittavanlaatuista muutosta elämässäni tällä hetkellä, jonka tulokset eivät toki heti heijastu ajattelumaailmaani. Mutta toivottavasti joskus kuitenkin. Enkä lopulta tästä asiasta sen enempää halua täällä blogistaniassa puhuakkaan. Mutta tämän iankaikkisen ruikutuksen voin toki lopettaa, ei se maailma sillä ainakaan paremmaksi muutu. Mutta viehän jatkuva taistelu omista oikeuksista oikeasti myös voimat, siitähän tässä on viimeaikoina tainnut olla kysymys? Ei tässä mielentilassa jaksa enä ymmärtää muiden virheitä jotka vaikuttavat voimakkaasti omaan elämään, varsinkaan kun ulkopuolelta annetaan viestiä, ettei itse saisi muka tehdä missään asiassa mitään virheitä. Eihän se näin ole, mutta välillä on silti olo että muut saavat olla ihmisiä ja itse pitäisi olla kone.

Mutta rehellisesti sanottuna olen kuitenkin ylpeä siitä, että uskallan sanoa etten voi hyvin. Tältä nimittäin kuulostaa ihminen joka ei voi hyvin. Joten jos kohtaat kaltaiseni ihmisen, älä ole hänelle vihainen. Kuuntele ja kysy mikä hänen mieltään painaa. Ehkä se helpottaa, ehkä hänkin osaa sitä kautta etsiä apua ja löytää uudelleen elämänilon. Nykyinen yhteiskuntamalli ei sovi meille kaikille, me kaikki emme osaa alistua siihen mitä meiltä vaaditaan. Emme joko jaksa, tai vain osaa.

Ei nuorten pahoinvointi ole mitään lehtien juttua, se on ihan totista totta. Valitettavasti! Olenko minä nuori, ehkä en. Mutta pahoinvoiva olen. Se ei toki ole teidän, eikä edes läheisteni vika. Se on lähinnä omaa kyvyttömyyttäni käsitellä epäonnistumisia tai pettymyksiä, jopa onnistumisia ja onnea!

Tekisi mieleni nostaa peukku pystyyn ja sanoa että täältä noustaan. Todellisuudessa taidan tirauttaa pari kyyneltä. Eihän tälläinen kommentti kaikessa asiallisuudessaan kuitenkaan mieltä piristä, varsinkaan kun tajuaa sen olevan niin totta ettei edes yritä kapinoida sitä vastaan. Välillä uskon että viha on vastareaktio suurelle surulle. Sillä haluanhan minäkin olla onnellinen ja iloinen kaikesta siitä mitä minulla on. Ette tiedäkään kuinka paljon ihminen voi hävetä omaa pahaa oloaan. Paljon! Mutta niillä ehdoilla on mentävä mitä on. Maailma ei muutu positiiviseksi esittämällä positiivista. Mutta negatiiviseksi se muuttuu olemalla negatiivinen. Se on huono yhdistelmä. Sen ovat varmasti monet muutkin saaneet kokea.

Jotenkin ajattelin, että tämän asian avaaminen on ehkä aiheellista. Mutta toisaalta myös toivon, ettei tämä tullut kenellekään kovinkaan suurena yllätyksenä. Ovathan nämä merkit kuitenkin aika selvät. Silti tänne asioiden purkaminen on helpottanut itseäni paljon. Olen nimittäin itsekin tajunnut että aina niitä tuulimyllyjä vastaan ei voi edes taistella. Ei se silti poista sitä pahaa oloa, minkä nämä tuulimyllyt aiheuttavat.

Toivottelen kaikille kuitenkin oikein rauhallista joulun odotusta. Taidan itse palailla asiaan hetken vain kuvien merkeissä. Juurikin ensiksi mainitusta syystä. Ei, en haluaisi olla tälläinen ja ei, en todellakaan ole ylpeä ainaisesta kärkkäästä kielestäni. Mutta minun pitää silti oppia elämään sen kanssa, ihan itseni ja läheisteni takia. Hiljaiseksi sitä tuskin koskaan saa, mutta jos edes vähän... :)

Kiitos anonyymi! Ja kiitos ihanat ystävät jotka jaksatte aina ymmärtää. Ei teidän aina tarvitsisi. Välillä voisitte vähän potkaista ja sanoa herää pahvi!

Elämä on,

lopulta kuitenkin aika jees!